Vieremä

Sisällysluettelo

1. Vieremän historiaa vuosina 1918-1939

Jo ennen vuotta 1918 Sotaa Vieremällä –teemaan liittyviä tapahtumia voidaan nimetä ainakin viisi. Ajallisesti vanhimpia ovat ne kahakat, joita hämäläiset ja Novgorodin Venäjä karjalaisineen sekä savolaiset kävivät 1100-1400 –luvuilla näiden alueiden herruudesta. Täällä asuvat metsä- lappalaiset, joilta Vieremä-nimikin lienee saatu, olivat lähinnä vain veronmaksajia eivätkä osallistuneet näihin kiistoihin.

Ns. 25-vuotisen sodan (1570-1595) aikana, jolloin savolaisasutus oli juuri ehtinyt tänne juurtua, venäläis-karjalaisten hävitysretket ulottuivat Vieremälle asti aiheuttaen ihmishenkien menetyksiä. Vieremä joutui 1700-luvulla kahdestikin venäläismiehityksen kohteeksi – kuten koko Suomikin: vuodet 1713-1721 olivat ns. isonvihan aikaa ja vuosia 1741-1743 kutsutaan pikkuvihaksi. Monet ovat ne kansantarinat, jotka kertovat noiden aikojen kärsimyksistä.

Vuonna 1808 sotivat joukot kulkivat kolmekin kertaa Vieremän läpi. Tämän ns. Suomen sodan seurauksena maamme siirtyi Ruotsin alaisuudesta autonomiseksi osaksi Venäjää. Ohessa seuraa esitys pitäjämme historiasta vuosina 1918-1939 lyhimmän oppimäärän mukaan.

2. Kansalaissodan mainingit Vieremällä

Pian itsenäistymisensä jälkeen Suomi ajautui kansalaissotaan 28.1. – 16.5.1918. Sen alkutapahtu-mia täällä ei juuri voitu havaita. Tosin suojeluskuntia ryhdyttiin perustamaan, ensin kirkonkylään 15.1.1918 ja pian myös Haajaisille, Salahmille ja Tikanniemelle – ja ennen pitkää myös kyläosasto-ja Kauppilanmäkeen, Valkeisille, Pyöreelle ja Vuorisille. Haajaisilla lienee toiminut myös punakaarti. Todettakoon, että suojeluskuntain asema vakinaistettiin lailla joulukuussa 1927 ja ne tekivät merkittävää vapaaehtoista maanpuolustustyötä koko 1930-luvun. Sota-arkistossa olevia tietoja hyväksi käyttäen suojeluskunnasta ja lottayhdistyksestä voisi laatia oman historiikin.

Vieremältä ensimmäiset suojeluskuntalaiset lähtivät rintamalle 18.2.1918. Mm. Haajaisilta heitä matkasi ainakin yhdeksän. Erikoista oli, että täältä lähti myös useampi alle asevelvollisuusiän oleva valkoisten nuorimies maaliskuussa 1918 ns. Vienan Aunuksen retkelle. Valkoisten alueilla aloitettiin kutsunnat maaliskuussa 1918, mutta esim. pitäjän pohjoisosan kutsutuista suurin osa ei niihin saapunut. He piileksivät kevättalven Rotimon ja Marttisenjärven takana, jonne heille kuljetettiin salaa ruokaa. Todettakoon, että kymmenkunta vieremäistä sai vankileireillä valtiopetoksesta syytettyinä 2 – 5 vuoden kuritushuonetuomion.

3. Oman kirkon rakentaminen 1918-1919 ja seurakunnan perustaminen 1.5.1921

Senaatti määräsi 23.3.1897 muodostamaan Vieremän seurakunnan heti, kun sen kirkko oli saatu rakennettua. Kuitenkin vasta 1906 asetettiin Vieremälle toimikunta valitsemaan kirkon ja hautausmaan paikkaa. Lisäksi piti hankkia rakennusvaroja ja ratkaista kirkon rakennusmateriaali ja –tekniikka sekä valita suunnittelija, joksi lopulta saatiin arkkitehti Ilmari Launis. Arvovaltaisista vastustajista huolimatta vieremäläiset ajoivat tahtonsa puukirkosta läpi. Kirkon rakennuspuut saatiin Kaatiaisen kruununpuistosta.

Kirkon rakennustöihin päästiin elokuussa 1918 ja se valmistui tapaniksi 1919. Siihen mahtui 800 sanankuulijaa. Jugendtyylisen kirkon alttariseinää hallitsee alkuaan Oki Räisäsen maalaamat symbolikuvat. Erikoislaatuisen pystyhirsisen rakennustavan lisäksi huomio kiintyy erityisesti sen harvinaiseen sisäilmeeseen, jossa saarnastuoli on alttarin yläpuolella, ja kirkon sisätilojen raikkaaseen ja valoisaan ilmeeseen.

Kirkon valmistuttua oman seurakunnan perustaminen sujui nopeasti ja kitkatta. Opetusministeriö hyväksyi eron Iisalmen emäseurakunnasta 1.5.1921 alkaen. Päätöskirjelmässä todetaan: ”Seurakunta tänä kalliina aikana on uhrautuvasti valmistanut itselleen kirkon…” Seurakunnan ensimmäisinä kirkkoherrana toimvat Aale Sariola 1921-1928, Matti Markkanen 1928-1942 ja Onni Kena 1942-1954.

4. Karjatalousvaltainen maatalous ja metsätyöt leivänantajana jo 1910- ja 1920-luvuilla

Vieremä on aina ollut karjanhoitopitäjä. Sitä ovat edistäneet hyvät luonnonniityt, järvenlaskut, karjamajat ja metsälaidunten ruohostaminen kaskeamalla. Mm. Raha- ja Salahminjärven pintaa on laskettu kolmekin eri kertaa. Vanhaa maitopitäjäperinnettä kuvastaa hyvin SKS:n kansanrunousarkistoon tallennettu vieremäläinen sananparsi: ”Leipee yöntakasta ja voeta vastakirnuttua”.

Voin hinta ja menekki kasvoi jo 1800-luvulla etenkin Englannissa ja Pietarissa, jonne oli avautunut suora vesiyhteys Saimaan kanavan valmistuttua vuonna 1856. Alueen ensimmäinen meijeri aloitti toimintansa 1888 Salahmin ruukilla, jonne jo 1858 oli valmistunut valtava kivinavetta. Yksityisten ostomeijereitä seurasivat kylä- ja yhtiömeijerit ja vuodesta 1902 osuusmeijerit.

Vuonna 1920 pitäjän neljästä osuusmeijeristä Haajaisten ja Nissilän meijerit olivat jo ehtineet lopettaa toimintansa. Vieremän ja Salahmin osuusmeijerit kilpailivat tuolloin tasapäisesti. Vieremän meijeri vastaanotti tuolloin 263 092 litraa maitoa. Jäseniä sillä oli 71. Salahmin meijerin vastaavat luvut olivat 219 629 ja 86. Tärkeä maan omistamisessa tapahtunut muutos oli ns. torpparien vapautuslaki vuodelta 1918. Se oikeutti maanvuokraajan vuokranantajan tahdosta riippumatta lunastamaan tilansa itsenäiseksi. Kun itsenäistyneitä tiloja hoidettiin paremmin kuin vuokraviljelmiä, se osaltaan pellonraivauksen, koneistumisen ja lannoitteiden käytön lisäyksen ohella selittää Vieremänkin maatalouden tuotannon kasvua 1920- ja 1930-luvulla. Erikoista oli, että yksistään Ahlström Oy:n maille syntyi vuosina 1922-1938 yhteensä 17 itsenäistä tilaa.

Vieremällä oli 1920-luvun lopussa yhteensä 605 viljelmää, joiden keskimääräinen peltoala oli 5 hehtaaria. Viljelmiä, joiden peltoala oli alle 5 hehtaaria, oli peräti 411. Yli 25 hehtaarin peltoala oli vain 14 tilalla. Tilojen karjatalousvaltaisuus näkyi mm. siinä, että 55 prosenttia peltoalasta oli heinällä ja nurmella. Kun pitäjän tilojen peltoalat olivat keskimääräistä pienempiä, väestön ja etenkin tilattoman väestön oli hankittava lisäelantoa varsinkin puutavarayhtiöiden metsä- ja ojitustöistä sekä uitoista. Ennen muuta pitäjän pohjoisosassa puutavarayhtiöiden omistukseen oli siirtynyt jo vuodesta 1875 alkaen yhteensä 68 tilaa tai tilanosaa, joiden yhteiskoko oli peräti 31 055 hehtaaria. Pientilavaltaisuus ja katkeruus metsien menettämisestä suuryhtiöiden omistukseen ei voinut olla vaikuttamatta myös alueen ihmisten poliittiseen suuntautumiseen, josta kerrotaan tarkemmin edempänä.

5. Vieremä itsenäistyy omaksi pitäjäksi 1.1.1922

Kirkollinen ja kunnallinen itsenäistyminen kulkivat käsi kädessä. Kirkonkylän kansakoululla 14.12.1919 pidetyssä kansalaiskokouksessa oli päätetty kunnallisen eron anomisesta. Iisalmen maalaiskunnan valtuusto käsitteli anomusta jo 27.12.1919 pitäen eroa luonnollisena. Se valitsi 4.5.1920 erityisen toimikunnan valmistelemaan Vieremän ja Sonkajärven eroa ja teki 18.8.1920 virallisen päätöksen em. kuntien itsenäistymisestä. Varmemmaksi vakuudeksi Iisalmen valtuusto käsitteli Vieremän eroanomuksen vielä 7.6.1921. Päätös Vieremän ja Sonkajärven itsenäistymisestä astui voimaan 1.1.1922.

Vieremän valtuuston ensimmäisiä vaaleja 5.-6.12.1921 toimittamaan Iisalmen mlk:n valtuusto valitsi 2.7.1921 keskusvaalilautakunnan ja kuusi vaalilautakuntaa, yksi jokaiseen äänestysalueeseen. Vaaleissa edistyspuolue ja maalaisliitto muodostivat porvallisen vaaliliiton ja sosialidemokraatit ja sosialistinen työväenpuolue sosialistien vaaliliiton. Vaaleissa porvallinen vaaliliitto sai 772 ääntä ja 11 valtuutettua ja sosialistien vaaliliitto 705 ääntä ja 10 valtuutettua. Äänestysprosentti oli 56,5, mikä oli Ylä-Savon kunnista korkein.

6. Edistyksen vuodet 1920-luvulla

Uuden kunnan toiminnan käynnistämistä helpotti se, että moni vieremäläinen oli toiminut entisen suurkunnan luottamustoimissa. Mm. valtuuston ensimmäinen puheenjohtaja opettaja Sulo Penttilä (pj:na 1922-1926, 1933-1936) hoiti suurkunnan kuntakokouksen puheenjohtajuutta vuosina 1912-1914 ja 1915-1917.

Kunnan toimielimet kokoontuivat aina vuoteen 1926 Pekka Huovisen kahvilassa, josta kunta oli vuokrannut kaksikin kamaria. Vuonna 1925 ostettiin kunnantaloksi kanttori Aapeli Kokkosen Karjalan Kannakselta Kuokkalasta siirtämä pyöröhirsinen asuinrakennus. Muutostöiden jälkeen sen alakertaan tuli kokoushuoneen lisäksi ns. yleisönhuone, johon siirrettiin mm. kirjasto. Lisäksi kanslia ja arkistoholvi saivat tilansa. Kunnankirjuriksi valitun valkeiskyläläisen Juho Pehkosen asunto käsitti keittiön, kaksi kamaria ja lasiverannan. Yläkertaan tulivat keittiön ja huoneen käsittävät asunnot: sairaanhoitaja Heiskaselle pienempi ja kätilö-Liinulle isompi. Rakennus toimi kunnantalona aina v. 1966 alkuun.

Sivutoimiseksi rahastonhoitajaksi kutsuttiin ilman hakumenettelyä mv. Heikki Hukkanen, jonka työtä jatkoi kanttori Niilo Anttila. Ulosottomiehenä aloitti Kalle Juslin. Velka- ja verorästien perintä oli todella hankalaa, joten vuonna 1934 toimeen valittu Jooseppi Hukkanen oli jo kuudes ko. toimenhaltija. Alkuajan luottamusmiehistä mainittakoon kunnallislautakunnan esimiehenä vuosina 1922-1931 toiminut mv. Paavo Kiiskinen ja mm. valtuuston puheenjohtajuutta vuosina 1927-1932 hoitanut mv. Pekka Kumpulainen. Molemmat olivat Haajaisilta. Monia eri luottamustoimia hoitivat myös August Juslin, Juho Komulainen, Pekka Nissinen ja Fredrik Rönkkö.

Kunnan ensimmäisen vuoden tilinpäätös oli yllättäen vahvasti ylijäämäinen. Se johtui ennen muuta yläkanttiin arvioiduista menoista. Veroäyri oli määrätty 12.70:ksi, mikä heti seuraavana vuonna laskettiin 10.70:een. Käytännössä vuoden 1922 veroäyriä ei ylitetty ennen talvisotaa kuin vuonna 1935. Alkuvuosina menot arvioitiin toteutunutta suuremmiksi. Se johtui varovaisuudesta ja useiden hankkeiden toteutumisesta monien vuosien viiveellä. Kunnan toteutuneet menot nykyrahassa ilmaistuna olivat vuonna 1925 noin 0,3, 1927 noin 0,42 ja 1930 jo 0,67 miljoonaa euroa. Pienimmillään 7.20 veroäyri oli vuonna 1928. Vuonna 1939 se oli 11.50.

Pitäjän itsenäistyttyä vuonna 1922 kunnassa toimi 12 kansakoulua. Juuri tuolloin säädetty maamme tärkeimpiin sivistyspoliittisiin toimiin kuulunut oppivelvollisuuslain toimeenpano oli kunnalle vaativa ja pitkällinen tehtävä. Konolanmäen koulun aloitettua toimintansa v. 1928 kunnassa oli 15 koulupiiriä. 1930-luvulla perustettiin vielä Niemisen (1930) ja Lehtorannan (1933) koulupiirit. Syyslukukaudella 1939 Vieremän kansakouluissa opiskeli 239 alakoululaista, 689 yläkoululaista ja 156 jatkoluokkalaista.

Kiista kuntien yhteisestä kunnalliskodista päättyi vasta 1933. Vieremäläisiä ko. hoidon tarvitsijoita oli siellä kuitenkin aina kunnalliskodin valmistumiseen vuoteen 1938 asti. Esim. vuonna 1924 siellä oli 16 vieremäläistä. Suurin osa eli 121 oli kuitenkin hoidossa yksityisperheissä, mistä ko. perheet luonnollisesti saivat ao. lautakunnalta korvauksen. Vakinaisesti lautakunta avusti tuolloin 52 ja tilapäisesti 69 henkeä tai perhettä. Kunnalla oli yhteinen lääkäri Iisalmen kanssa. Se piti vastaanottoa Vieremällä keskimäärin kaksi kertaa kuukaudessa. Valtuusto perusti vuonna 1928 oman kunnanlääkärin viran. Tuolloin saatiin myös apteekki ja 1929-1930 rakennettiin lääkärin virkatalo Härköniemeen.

Pitäjän itsenäisyysvuonna 1922 kunta otti myös kirjastotoimen hoitoonsa. Vuonna 1926 kunnan keskuskirjasto siirtyi kunnantalon yleisönhuoneeseen. Noin 77,5 kilometriä pitäjän alueella kulkeva Oulun tie ja vuodesta 1927 alkaen Vuolijoen tie olivat valtion hoidossa. Kestikievareita toimi 1920- ja 1930-luvuilla Valkeisilla, kirkonkylässä, Salahmilla ja Nissilässä. Vuosien 1916-1924 välisenä aikana Valkeisen kestikievarista tehtiin yhteensä 1572, kirkonkylän 1183, Salahmin 936 ja Nissilän 723 kievarikyytiä. Ensimmäinen autoliikenteen harjoittaja pitäjässä oli Juho Huttunen, joka harjoitti liikennöintiä v. 1919 hankkimallaan henkilöautolla vuoteen 1925. Sen jälkeen hän liikennöi uudella T-mallin Fordillaan linjalla Salahmi – Iisalmi. Uusi Vieremä-laiva lopetti purjehduksensa vuonna 1929.

8. Suuren pulakauden vaikeat vuodet

Yhdysvaltain pörssiromahdus syksyllä 1929 käynnisti kansainvälisen talouslaman. Pian Suomenkaan puu ja paperi ei mennyt enää kaupaksi. Meijereiden voinvienti ulkomaille pysähtyi. Se tiesi täälläkin metsä- ja uittotöiden pysähtymistä ja meijereiden toiminnan vaikeutumista. Se johti taas kymmenien maatilojen pakkohuutokauppoihin. Kaikkiaan Suomessa noin 15 000 tilaa koki em. kohtalon.

Nopeasti kasvavan työttömyyden hoitoon havahduttiin heti 1929 lopulla, kun kuntaan perustettiin erityinen työttömyyslautakunta. Sen tehtävänä oli työtilaisuuksien hankkiminen kannustamalla yksityisiä yrittäjiä, anomalla valtiolta työllisyystöiden järjestämistä ja avustuksia kunnan omiin ns. hätäaputöihin. Pulakausi lisäsi myös avustettavien perheiden määrää. Esim. vuonna 1934 kunta avusti vakinaisesti 144 ja tilapäisesti 184 perhettä. Kunnan menoista jo vuonna 1932 sosiaalitoimi oli ohittanut opetus- ja sivistystoimen, ko. prosenttiluvut olivat 30,6 ja 29,9. Veroäyri, joka vielä v. 1929 oli 7.90, oli vuonna 1933 jo 12.20.

Valtionavun turvin kunnassa rakennettiin julkisia rakennuksia. Lääkärintalo valmistui jo 1930, Konolanmäen koulurakennus 1934 ja Ameriikan vuotta myöhemmin. Kunta teetti myös työllisyystöinä omistamillaan tiloilla metsänojitusta, mm. Eikanmäessä Perkkiönsuolla 1930-1931 ja Riihijärven tilalla 1933-1934. Valtuustossa oli 19.9.1930 esillä noin 80 henkilön kirjelmä, jossa todettiin järjestetyistä työllisyystöistä huolimatta heidän olevan yhä vailla työtä. Tässä kokouksessa päätettiin heti käynnistää Nieminen-Kainuunmäki tien työt ja Salahmin sillan rakentaminen. Vuosina 1932-1933 valmistui uusi Vieremän silta ja vuosina 1933-1935 rakennettiin tai peruskorjattiin mm. Haajaisten, Konolanmäen, Kumpumäki-Kauppilanmäki, Rotimojoki-Koskenkylä ja Salahmi-Rotimojoki sekä Nissilä-Lapinsalo teitä.

Tammikuussa 1932 työllisyyskysymys nousi esille varsin erikoisella tavalla. Valtuustolle ilmoitettiin, että monet täysin työkuntoiset miehet eivät lähde valtion työllisyystyömaalle Nissilän Rahustenahoon, koska palkat ovat siellä huonot – 8-12 markkaa päivässä (nykyrahassa 2,80-4,20 euroa). Asia päätettiinkin saattaa mm. maaherran tietoon ja anottiin valtiolta avustusta em. Vieremän sillan rakentamiseen.

Kirjailija Kalle Päätalon kuuluisaksi tekemiä ”kunnan jauhoja” jaettiin myös Vieremällä. Vuonna 1928 kunnan ostamalla Eikanmäen tilan pelloilla kasvatettu vilja jauhettiin ja jauhoja jaettiin ao. lautakunnan toimesta avuntarvitsijoille. Tällainen avustusmuoto jäi kuitenkin yhteen vuoteen, koska palaute siitä ei ollut kovin myönteistä – osaksi varmaan samoista syistä, joita Päätalo omina kokemuksinaankin esittää.

9. 1930-luvun lopun ”kultaiset vuodet”

Vuoden 1934 kunnalliskertomuksessa todetaan, että ”taloudellinen ahdinkotila” jatkui vielä. Vuonna 1935 lama alkoi jo hellittää. Tuolloiseen vuosikertomukseen oli kirjoitettu, että ”työtä, joskin alipalkattua, oli yleensä saatavissa, metsäkauppoja tehty enempi kuin edellisenä, hintakin parempi”. Silti ko. vuonna veroäyri oli korkeimmillaan eli 13.60. Verorästejä oli myös paljon. Vuonna 1936 veroäyri määrättiin 13.00:ksi, mutta sitkeiden valitusten johdosta maaherra laski sen 12.20:een. Useisiin pakkohuutokauppoihin päädyttiin vielä tuolloinkin, kun velkajärjestelyjen tie oli kuljettu loppuun.

Kunnalle tarjottiin myös kiinteistöjä ostettavaksi. Erikoisia olivat kyläosuuskassojen solmivat ns. ruokkokirjat. Vuonna 1934 laadittiin esim. pankin haltuun siirtyneen ruunahevosen hoidosta tällainen ruokkosopimus ja vuonna 1936 tehtiin samanlainen kolmesta lehmästä. Kesällä 1935 oli vältetty Ameriikan Puimaosuuskunnan ajautuminen vararikkoon järjestelyillä, joihin kuuluivat mm. osuuskunnan koneiden siirtäminen pankin omistukseen. Mitään konikapinaa Nivalan tapaan näistä ei kuitenkaan syntynyt.

Vuonna 1937 taloudellinen noususuhdanne näkyi jo selvästi. Kunnassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Opetus- ja kulttuuritoimen osuus kunnan talousarviossa oli 31,3 ja sosiaalitoimen osuus oli laskenut 19,4 prosenttiin. Pääomatalouden osuus, joka vielä v. 1934 oli vain 8 prosenttia, oli kohonnut suurimmaksi eli 33,0 prosenttiin. Kunnan talousarvion loppusumma lähenteli nykyrahassa miljoonaa euroa.

Talousarvio piti myös hyvin. Menot ylittivät tulot vain 6 660 eurolla. Ns. vakinaista sosiaaliavustusta myönnettiin 26 000 ja satunnaista vajaa 7 000 euroa. Ko. luvut olivat vuonna 1934 vielä 38 000 ja 16 500 euroa. Pääomamenot heijastivat selvästi nousukautta, mm. Kirkonkylän alakansakoulun rakentaminen, Puomilan tilan osto kunnalliskodiksi ja Pajalan rakennuksen osto kulkutautisairaalaksi. Kunnan talousarvioissa näkyi hyvin kulloinenkin taloustilanne.

Vuonna 1938 veroäyri laskettiin 12.00:een ja ko. vuodesta puhuttiinkin jo ”kultaisena vuotena”, jonka kaltainen elintaso saavutettiin Suomessa vasta 1960-luvun alkuvuosina.

10. Vahva nousukausi keskeytyy talvisodan kurimukseen

Vaikeiden pulavuosien jälkeen 1930-luvun jälkipuoliskolla maamme talouselämä vilkastui. Vienti alkoi vetää ja työllisyys parani. Vieremälläkin maatalous ja meijeritoiminta kehittyivät ripeästi. Jopa vehnää viljeltiin. Väkiluku, joka vuonna 1930 oli kohonnut 6514 henkeen, laski kuitenkin vuosikymmenessä 21 hengellä. Vuonna 1940 se oli 6493.

Toimeentulomahdollisuuksien vähentyessä yleismaailmallisen talouspulan aikana muuttoliike oli kasvanut. Pitäjän muuttotappio oli 1920- ja 1930-luvuilla selvästi suurempi kuin maalaiskunnissa keskimäärin. Todettakoon, että esim. jo 1928 pitäjän väkiluku laski muuttotappion johdosta 13 hengellä. Ko. vuonna syntyi 179 lasta ja 105 saatettiin haudan lepoon. Pitäjästä muutti pois 166 ja tänne saapui 79 henkeä. Vuoden lopussa kunnan väkiluku oli 6467. Vuosina 1931-1935 yksityisistä paikkakunnista eniten muutettiin naapurikuntiin, Iisalmen maalaiskuntaan ja kaupunkiin, Sonkajärvelle ja Kiuruvedelle sekä Helsinkiin ja Kajaaniin.

1930-luvun loppua lähestyttäessä maailmantilanne oli muuttumassa. Lähialueidemme poliittinen tilanne muuttui ratkaisevasti 23.8.1939, kun Neuvostoliitto ja Saksa solmivat koko maailmaa ällistyttäneen hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salainen lisäpöytäkirja antoi Nl:lle toimintavapauden Suomessa. Runsaan viikon kuluttua puhkesi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan ja Nl:n Puolan itäosien miehityksellä.

Vaaran merkit nähtiin tuolloin myös Suomessa. Vieremän kunnallislautakunta piti 19.9.1939 ylimääräisen kokouksen, jossa se käsitteli kansanhuoltoministeriön 12.9.1939 lähettämää kehoitusta varautua elintarpeiden mahdolliseen säännöstelyyn. Kunta jaettiinkin koulupiirin rajoja noudattaen kahdeksaan kansanhuoltopiiriin mm. ostokorttien jakoa varten.

Syyskuun lopulla Nl käynnisti neuvottelut Baltian maiden kanssa tukikohdista ja poliittisista suhteista. Kukin niistä taipui ja allekirjoitti Nl:n haluaman sopimuksen. Kunnallislautakunnan 9.10.1939 pidetystä kokouksesta puuttuivat pj. Kalle Nissinen ja jäsen S.A. Hukkanen, jotka olivat linnoitustöissä Karjalan Kannaksella. Kun Suomi oli saanut 5.10. Nl:ltä neuvottelukutsun Moskovaan, maassa suoritettiin täydellinen liikekannallepano, jolla Nl:lle haluttiin osoittaa, että oltiin tarvittaessa valmiita aseelliseen puolustukseen.

Samanaikaisesti kun Moskovassa neuvoteltiin Nl:n esittämistä aluevaatimuksista, kunnallislautakunta päätti 16.10. vallitsevan poikkeuksellisen tilanteen johdosta, ettei kunnallisveron rästejä toistaiseksi karhuta. Kokouksesta oli poissa reservin kertausharjoituksiin, ns. Ylimääräisiin Harjoituksiin osallistunut Reino Piippo. Varautuminen poikkeusoloihin jatkui. Seuraavana päivänä valtuusto valitsi viisijäsenisen kansanhuoltolautakunnan, kolmijäsenisen työvelvollisuuslautakunnan ja apteekkari E.J. Savirannan väestönsuojelupäälliköksi.

Kunnallislautakunnassa oli 26.10. esillä sisäasiainministeriön ja lääninhallituksen kirjelmät, joissa korostettiin asevelvollisten perheille maksettavien sotilasavustusanomusten nopeaa käsittelyä. Kokouksessa käsiteltiinkin 88 anomusta. Avustuksia esitettiin erillisen taulukon mukaisesti 75 – 1000 markkaa kuukaudessa (nykyrahassa 23 – 325 euroa). Lautakunnan käsittelyssä oli 6.11. puolustusministeriön tiedoksianto erityisen hinnoittelulautakunnan perustamisesta. Koska puolustusvoimain tarpeisiin tultaisiin ehkä piakkoinkin ottamaan luovutusvelvollisuussäädösten perusteella talvikäyttöön soveltuvia ”ajopelejä” rekiä ym., lautakunta päätti niiden luovutuspaikaksi Kauppilanmäen aseman. Samalla puollettiin 92 sotilasavustusanomusta.

Suomen neuvottelijat palasivat kotimaahan 13.11. uusista neuvotteluista sopimatta. Somen johto ei pitänyt Nl:n nopeaa hyökkäystä todennäköisenä. Tämä oli virheellinen tilannearviointi, jonka mukaan ryhdyttiin kotiuttamaan kertausharjoituksiin kutsuttuja reserviläisiä ja käynnistämään koulutyötä. Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen alkoi 30.11.1939. Suomessa syntyi ennenkokematon yhteishenki, puolustustahto ja auttamishalu. Se näkyi pakolaisten vastaanotossa, kun aluemenetysten vuoksi yli 400 000 karjalaista menetti kotinsa. Heidät asutettiin tilapäismajoitukseen ympäri Suomea. Puolustustahto oli yhteinen, eikä siihen vaikuttanut edes se, että esim. Vieremällä suuri osa vasemmistoa oli ollut koko 1930-luvun vailla kunnallisia vaikutusmahdollisuuksia – moni oli jättänyt käyttämättä äänestysoikeuttaan, kuten ko. vaaleja koskevissa kappaleissa on kerrottu. Voi olettaa, että tähän vaikuttivat edellä kerrotut ”kultaiset vuodet” ja kansaa eheytti myös se, että jokainen saattoi todeta Neuvostoliiton aloittaneen tämän sodan.

Talvisotaan vieremäläiset lähtivät silloiselta Suojeluskuntatalon, nykyisen Rientolan pihalta, josta he marssivat Kauppilanmäen asemalle. Sieltä matka jatkui junalla ”härkävaunuissa” Kuopioon, josta komppanian perustamisen jälkeen matkattiin junalla Leppäsyrjään. Vieremäläiset taistelivat pääosin Laatokan koillispuolella. Ensimmäiset taistelut vieremäläiset kävivät joulukuussa 1939 Uomaan, Uuksun ja Ruhtinaanmäki – Mitron alueilla, missä myös muutamia vieremäläisiä haavottui ja kaatui.

Kunnallislautakunta lähetti 11.12. kouluille kiertokirjeen, jossa ilmoitettiin koulujen sulkemisista. Kouluille sijoitetaan väliaikaisesti karjalaisia, joista tuolloin puhuttiin vielä pakolaisina. Hevosia rintamalle valitsemaan, hevosenottolautakuntaan nimettiin Kalle Nissinen ja Heikki Hukkanen. Valtuusto myönsi 21.12. Lotta Svärd-järjestön Vieremän paikallisosastolle 10 000 markkaa (nykyrahassa 3 244 euroa) rintamalla olevien sotilaiden ja heidän täällä olevien perheidensä avustamiseen ja samalla todettiin Kuopion kansanhuoltopiirin myöntäneen kunnalle 150 000 markkaa (noin 48 660 euroa) ”pakolaisten huollosta” aiheutuviin menoihin. Valtuuston kokouksesta 9.3.1940 oli poissa kuusi valtuutettua, sotarintamalla. Kokouksessa oli esillä mm. suojeluskuntapiirin kirjelmä varojen myöntämisestä puolustusministeriölle ”hävittäjien, tykkien yms. taisteluvarusteiden ostoon”. Valtuusto myönsi yksimielisesti 30 000 markkaa (lähes 10 000 euroa).

Jo tammikuun 16. päivänä 1940 valtuusto päätti kunnan puolesta laskea seppeleen jokaisen Vieremän sankarihautaan haudattavan rintamasotilaan haudalle, laskijoina valtuuston puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Nykyisessä sankarihaudassamme lepää 64 talvisodassa kaatunutta vieremäläistä.

Talvisota pysäytti myös koulurakentamisen. Pyöreellä oltiin syksyllä 1939 aloittamassa uuden koulun rakentamista, kun talvisota puhkesi. Koulu valmistui lopulta vasta 1952. Karankamäen koulun valmistuminen viivästyi alkuperäisestä aikataulusta tasan kymmenen vuotta. Ensin sitä siirsivät pulavuodet ja Pyöreen koulun palo. Rakennustyöt oli ehditty aloittaa jo välirauhan aikana, mutta vasta syksyllä 1946 vietettiin koulun vihkiäisjuhlaa. Valtuusto oli 21.4.1938 siirtänyt Lehtorannan koulun rakentamisen vuoteen 1941. Yksi syy, miksi koulunpito piirissä lakkasi jo 1962, oli yksiopettajaisuuden ja linja-autokyydityksen lisääntymisen lisäksi se, ettei piirissä ollut omaa koulurakennusta.

Siirtoväen sijoitussuunnitelmassa, jota pika-asetuslain tultua hyväksytyksi kesäkuussa 1940 alettiin toteuttaa, Vieremä ja Kiuruvesi oli merkitty soanlahtelaisten sijoitusalueeksi. Myös moni rintamamies oli kokonaan vailla ”kotia”, josta Vieremän Aseveljet r.y. kirjelmöi 23.11.1940 valtuustolle. Se perusti 3-jäsenisen toimikunnan pohtimaan ongelmaa. Valtuusto otti 20.12.1940 kantaa pika-asetussuunnitelmaan, jonka mukaan kuntaan perustettaisiin 82 ns. asuntotilaa, joiden pinta-ala olisi 0,5 – 2 hehtaaria. Valtuusto piti näin pienten tilojen toimeentuloa kyseenalaisena, ja ehdotti suurentamaan tilakokoa ja perustamaan ”korkeintaan muutaman tilan lähelle kirkonkylää”. Todettakoon, että jo kesän 1941 lopulla näytti selvältä, että karjalaiset palaavat takaisin kotiseuduilleen.