Lauri Solehmainen

Lauri Solehmaisen sotataival alkoi käskyllä ylimääräisiin kertausharjoituksiin 8.10.1939 kesken tanssireissun. Hauskaksi ajanvietteeksi tarkoitettu reissu muuttui oman perheen ja naapureiden haikeiksi hyvästeiksi.

” Korpiselän kirkonkylälle läksimmä sitten ni nehän itkemmään rupes ne nuapurit että vieläkö tätä miestä näkköö ensinkään.”

Yleinen liikekannalle pano toteutettiin muutamia päiviä myöhemmin, 12. lokakuuta 1939. Korpiselästä kotoisin ollut nuorukainen oli jo ehtinyt suorittaa varusmiespalveluksen 1937–1938 Salmin rajavartiostossa Pitkärannassa, jonne Lauri päätyi ylimääräisten kertausharjoituksen aikaankin. Mies sijoitettiin JR 37:n III pataljoonan ylimääräiseen reserviin, joka oli täydennyspataljoona. Miehet merkitsivät rintamalle lähetettäviä hevosia ja kaivoivat ampumahautoja, kunnes aloittivat evakuointitehtävät Pitkärannan lisäksi Impilahdella ja Kerisyrjässä. Talvisota syttyi 30.11.1939 ja pataljoonan muiden sotilaiden kanssa Lauri sytytti kyliä palamaan ylivoimaisen vihollisen edestä. Viimeiseen Pitkärannasta lähteneeseen junaan sotilaat heittivät ruokatarpeita pelokkaille siviileille, joilla oli edessään pitkä evakkomatka.

Lauri sai siirron 19. joulukuuta 7. komppanian päällikkö luutnantti Erik Patojärven taistelulähetiksi, kun edellinen lähetti oli kadonnut taistelussa. Patojärvi oli ensi tapaamisen aikaan itsekin lievästi haavoittunut ja erittäin harmistunut lähettinsä katoamisesta. Helmikuun alussa Patojärvi katosi itse Mustasuon reunassa käydyssä taistelussa. Suomalaiset valmistelivat hyökkäystä venäläisten tukikohtaan Mustasuolla ja Patojärvi lähetti taistelulähettinsä viemään sanaa toiseen komppaniaan. Venäläiset hyökkäsivät kuitenkin ensin ja Patojärvi haavoittui vakavasti jääden rintamalinjojen väliin. Hyökkäys saatiin torjuttua, mutta viestiä viemästä palannutta Lauria painoi Patojärven katoaminen, muut uskoivat komppanianpäällikön kaatuneen. Illan hämärtyessä Lauri lähti yhdessä muutaman lääkintämiehen kanssa etsimään haavoittunutta linjojen välistä syvässä lumessa kahlaten. Patojärvi löytyikin pahoin kylmettyneenä, mutta iloisena avun tulosta. Kova pakkanen oli estänyt kuiviin vuotamisen, ja haavoittunut saatiin tajuissaan joukkosidontapaikalle. Muutamia vuosia myöhemmin jatkosodassa talvella 1942 Lauri tapasi Erik Patojärven sisaren rouva Kaija Pajarin, kenraali Aaro Pajarin vaimon. Hän halusi tietää yksityiskohtaisesti veljensä haavoittumisesta ja kiittää sydämellisesti pelastajaa.

” No sitten se pataljoonan komentaja tuli siihen se Hannu Wäänänen ja se kysy se Wäänänen siltä Patojärveltä että kuka näestä nyt jätetään komppanjan piäliköksi teejän näestä alikersanttiloista. Se sano että Lassihan se on ollu hällä tässä ja se on seoranna näetä tilanteeta ja joka eskunnassa kulukena mukana. Minä sanoen eekö teellä oo Suomen armeejassa ennee yhtään upseeria tai kantahenkilökuntoo että en minä pysty. Minä en oo ku neljä luokkoo kansakoolua kääny.”

Patojärven haavoituttua Lauri joutui oman kertomansa mukaan komppanian päälliköksi. Tehtävä arvelutti nuorukaista, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Lauri ehti toimia komppanian päällikkönä noin kuukauden ajan, jolloin hänen komppaniansa suoritti lähinnä varmistustehtäviä ja raivaustöitä. Upseereiden komentotelttaan 11. helmikuuta osunut venäläinen lentopommi surmasi viisi esikuntaupseeria ennen suomalaisten suunnittelemaa hyökkäystä, joten Lauri miehineen säästyi siltä kahakalta.

Lemetin motti sitoi suomalaisia, koska miehiä ei riittänyt tarpeeksi sitä tuhoamaan. Venäläiset olivat kaivautuneet syvälle asemiinsa, ja yrittivät aika ajoin murtautua ulos motista, mutta suomalaiset  ampuivat ulos päässeet. Lauri toimi Lemetissä syöksyryhmien ja tiedustelupartioiden johtajana. Venäläiset lähettivät Leningradin upseerikoulusta upseerioppilaita auttamaan motissa värjötteleviä maamiehiään. Upseerioppilailla oli päällään erinomaiset varusteet ja automaattiaseet, mutta nuorukaiset eivät olleet puhdistaneet aseitaan, joten ne jäätyivät kovassa pakkasessa. Neuvostosotilaat tuhottiin nopeasti metsään.

” Ja myö sielä ajeltii niitä porukoeta kun niitä harhaili sielä vaekka missä. Ni minäkin olin siellä erästä porukkaa ajamassa. Ja niin ikkään. Ja siitähän se motti laakes sitte kokonaan.”

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940 raskaaseen rauhaan. Mielialat eivät olleet korkealla rintamallakaan, sillä rauhanehdot olivat murskaavat. Myös pataljoonan komentaja Hannu Wäänänen otti rauhanehdot ja Karjalan menetyksen erittäin raskaasti. Viinapullon ja aseiden kanssa komentotelttaansa linnoittautunut komentaja ei antanut joukoilleen lupaa perääntyä, vaan vaati miehiä pitämään asemansa. Lauri ja muut miehet ottivat Wäänäsen kiinni ja sitoivat rekeen, pataljoonan komentaja lähti rekikyydillä linjojen taakse rauhoittumaan. Wäänänen joutui sotaoikeuteen niskoittelustaan, mutta teki tästä huolimatta pitkän uran puolustusvoimien palveluksessa. Miehet pääsivät perääntymään ja asettuivat Pyörittäjän kylän pohjoispäähän. Lauri ylennettiin ylikersantiksi ja pian hänelle tuli tieto määräyksestä upseerikouluun.

” Ja minä että eenhän minä, ku en oo mittää oppikooluja käänä että en minä semmossii lähe minnekkään. Sitten se minu tätin mies se Aerola sano että lähe vuan jos sinä et piäse kun jos et totistusta sua jos ne laettee piimälitteralla poes, ni onhan se kääty sekkii.”

Lääkintäkapteeni Airola kannusti kokeilemaan upseerikoulua, ja niin Lauri lähti yhdessä yhdeksännen komppanian päällikön ylikersantti Viktor Niemelän kanssa Niinisaloon reserviupseerikouluun. Talvisodan ansioista Laurille esitettiin muiden mukana Mannerheim-ristiä keväällä 1941, mutta jatkosodan syttyminen keskeytti esitysten käsittelyn.

Jatkosota

Laurin opinnot Kankaanpään Niinisalossa reserviupseerikoulussa alkoivat 28. maaliskuuta 1940 ja hän vietti siellä välirauhan kesän. Koulussa opiskeli tuolloin noin 3000 upseerioppilasta, Lauri kurssilla numero 46. Niinisalossa urheilu näytteli suurta osaa ja Lauri tunsi pärjäävänsä hyvin myös sillä osa-alueella. Vahvat tiedot rintamaoloista nostivat itseluottamusta, joten kesäkuun lopussa 1940 koulusta ulos nuori vänrikki kiittäen hyväksytty päättötodistus kourassaan. Karjalan korvesta ponnistanut nuorukainen oli pärjännyt siinä missä oppineemmatkin kaverit.

” Minä en oes ikinä puhuna kellekkää jos minut oes maetolitteralla taekka niinkun piimälitteralla poes laetettu eikä oes ylennetty miksikkään. Minä oisin ollu hiljoo koko elämän ajan.”

Nuori vänrikki palveli jatkosodan syttyessä joukkueenjohtajana Jalkaväkirykmentti 6. toisen pataljoonan 7. komppaniassa. Varusmiehistä kootun pataljoonan komentajana toimi majuri Jaakko Ahde. Suomalaisten hyökkäys käynnistyi Laatokan koillispuolella Karjalan Armeijan hyökättyä itärajan yli heinäkuun alussa. Karjalankannaksen sotatoimet käynnistettiin heinä-elokuun vaihteessa Hiitolan suunnalla ja Saimaan kanavan eteläpuolisella alueella vasta elokuun lopussa. Suomalaiset partioivat itärajan takana jo ennen varsinaista hyökkäystä. Laurin komppaniasta koottu partio ylitti rajan ensimmäisen kerran 4. heinäkuuta vänrikki Tolamon johdolla, tehtävänään ottaa selvää vihollisen liikkeistä. Vielä samana päivänä lähetettiin toinen partio, jonka johtajana toimi vänrikki Lauri Solehmainen. Joukkueen suuruisen partion tehtävänä oli tuhota noin kahden kilometrin päässä rajalta oleva vihollisen tähystystorni, mutta tehtävä epäonnistui.

Lauri haavoittui vaikeasti miinasta Tietävälän kylän reunalla 8. elokuuta 1941. Hän oli edennyt miehineen kärkikomppaniana kylän pelon laitaan, johon he olivat jääneet asemiin kaksi konekivääriä tukenaan. Tiedustelupartio oli jo lähetetty tutkimaan tilannetta pellon vastakkaisella kukkulalla, jossa tiedettiin olevan venäläisten vahvasti varustettuja bunkkereita. Pataljoonan komentaja kapteeni Veikko Elovaara, joka oli tullut tehtävään Ahteen kaaduttua, käski Laurin miehineen ylittämään pellon miinoista huolimatta.

”Pataljoonan komentaja pakotti meejät lähtemää ryhmärivissä.[…] Niitä kun nosteltii niitä heenätukkuja nii sielähän se miina aena oel. Minä sanoen pataljoonan komentajalle että minä laetoen tietä pitkin partion ja se oel jus piässy toeselle puolelle sitä peltoo että se oes kohta siinä kukkulalla. Sielä oel niitä ampumahaatoja ja muuta että se antaa merkin jos sielä ee oo ennee kettää eekä ollu jeesuksen aenutta ihmistä sielä. Se pataljoonan komentaja tulloo nii ärhäkästi: Mitä tiällä yks kommanja kuppaeloo sielä on 20 000 miestä tievarsissa, reput ja istuksii vaen. Ee kun mars mars yli vaen. Minä että siinä on jokkaesen tuon keltasen tukon alla miina. Se vuan pistoolilla ojenti minnuu ja sano se yks vänrikki ee meenoo mittää. Sano sitä männää eekä meenata.”

Lauri ohjeisti miehiään varomaan kellastuneita heinätukkoja, mutta miinojen langat risteilivätkin niiden välissä. Nuori vänrikki astui itse langan päälle ja lensi räjähdyksen voimasta pellolle pahoin haavoittuneena. Miina repi ja poltti Laurin kasvojen ja kyljen oikean puolen, myös silmään lensi sirpale. Joukkosidontapaikalla annettiin ensiapu ja laitettiin haavoittunut linjojen taakse kenttäsairaalaan, jonne päätyi myös miinakentällä haavoittunut alikersantti Polvi. Sotasairaala 60:ssä Mikkelissä silmästä saatiin sirpale pois ja muutkin vammat alkoivat hiljalleen parantua, joten potilas kirmasi silmälappu silmällä kaupungilla ihmisiä katselemassa. Seurahuoneellekin Lauri uskaltautui silloin tällöin, ja erään kerran siellä istui tuttu mies ystävänsä kanssa. Korpiselästä kotoisin ollut Onni Saukkonen palveli Osasto Kuismasessa eli OsKussa yhdessä Onni Määttäsen kanssa. Kaksikko lomaili nyt Mikkelissä, joiden seuraan Laurikin liittyi. Hyväksi urheilijaksi ja taitavaksi partiomieheksi tiedetty toipilas sai pyynnön harkita OsKuun liittymistä. Mikkelistä Lauri lähti kuitenkin kuukauden pituiselle toipumislomalle äitinsä Beatan ja isäpuolensa Mikin luo Korpiselkään.

” 25/9-1941 Palasin takais Rintama joukkoihin, siis kuuluisaan Mainilaan. JR 6 Oli tällöin levossa, Mainilassa.”

JR 6 oli siirretty lepoon Karjalan kannakselle Mainilan tienoille, tosin hengähdystauko ei päässyt muodostumaan kovin pitkä aikaiseksi, sillä rykmentti siirrettiin linjaan jo lokakuun alussa. Pataljoonan upseerit ottivat iloisina Laurin vastaan, erityisesti mieliä lämmitti kun toipumislomalta palaavalla oli väkeviä tuomisia. Maaliskuussa 1942 toisen pataljoonan miehet siirrettiin Karjalan kannakselta Kotkaan Suursaaren valtausta varten. Innokkaat nuorukaiset koettivat kirmata kaupungille tapaamaan kauniimman sukupuolen edustajia, mutta jotta tieto suomalaisjoukkojen lisääntymisestä Kotkan seudulla ei leviäisi venäläisten tietoon, pyrittiin nuorukaisten intoa kahlita sulkemalla tiet järjestyspartioin. Lauri kuitenkin vilahti ystävänsä Oivan kanssa juhlimaan ”mutakuopalle”, josta nuoriso jatkoi vielä majoitusalueelle. Aamun tullen neitien pois saaminen alueelta tuotti vaikeuksia, mutta onnistui.

Suursaari ja pienemmät ulkosaaret olivat strategisesti tärkeä kohde Itämerellä, sillä Neuvostoliitto pystyi meren ollessa sulana kontrolloimaan saarien kautta Kotkan satamaan meneviä kuljetuksia. Suursaari oli myös tärkeä Suomen ilmavalvonnan kannalta, sillä saaresta tehdyt havainnot antoivat mantereen ilmatorjunnalle aikaa toimia. Suursaaressa olleiden venäläisten vahvuudesta ei ollut täyttä varmuutta, mutta maihinnousu kannatti suorittaa jäiden peittäessä merta, jotta venäläiset eivät saisi apuvoimia ja raskasta puolustuskalustoa Suursaarta turvaamaan. Hyökkäys käynnistyi 28. maaliskuuta aamuyöllä kello 4.00.  Saari saatiin vallattua kenraalimajuri Pajarin johtaman taisteluosasto P:n voimin, jonka vahvuus oli 3500 miestä. Saarta puolusti noin 500 venäläissotilasta eversti Barinovin johdolla.

Päämajan kaukopartiomiehenä

Aprillipäivänä 1942 Lauri sai määräyksen ilmoittautua 15. huhtikuuta majuri Into Kuismaselle Osasto Kuismasessa Äänislinnassa. Mies ei tahtonut uskoa aluksi aprillipäivänä tullutta käskyä, mutta lopulta ei auttanut muu kuin pakata tavarat ja hyvästellä pojat. Äänislinnasta ei OsKua tahtonut löytyä, kukaan ei tuntunut tietävän osaston sijaintia. Lopulta Korpiselästä kotoisin ollut kaupungilla vastaan tallustellut tuttu työvelvollinen johdatti juuri luutnantiksi ylennetyn Lassin OsKuun. Tiedusteluosasto toimi suoraan päämajan alaisuudessa. Osastot organisoitiin uudelleen 1. heinäkuuta 1943 Erillinen Pataljoona 4:ksi, johon osastot tulivat nyt kuulumaan komppanioina. Osasto Kuismasesta tuli toinen komppania eli 2/ErP 4.

Lauri kotiutui nopeasti OsKuun, mutta rento ilmapiiri ihmetytti pitkään sotilaalliseen kuriin tottunutta miestä. Ensimmäinen partiomatka toteutui elokuussa 1942, jolloin Lauri sai miehineen tehtäväkseen hakea Osasto Hartikaisen lähettämän ”lentokenttäpartion” eli Joroisen miehet kotiin Kossalmelle. Joroinen partioineen löytyikin lepäilemästä ja muonatäydennyksen jälkeen miehet jatkoivat yhtenä partiona matkaansa hakujärveä etsien. Oikeaa järveä ei kuitenkaan löytynyt ensimmäisenä iltana ja partio pääsikin kotiin vasta seuraavana iltana. Laurin ensimmäinen reissu kaukopartion johtajana oli kestänyt kaksi päivää.

Lauri teki jatkosodan aikana 12 partiomatkaa vihollisen selustaan. Lisäksi hän johti yhtä partiota Lapin sodassa pyrkien miehineen hidastamaan saksalaisten etenemistä. Pidetty partiojohtaja korosti huumorin merkitystä hermoja raastavan jännityksen kurissa pitämiseksi. Isällinen ote ja leppoisa yhteishenki yhdessä auktoriteetin kanssa auttoivat partiota suorittamaan vaativat tehtävät.

” Henkisestä rasituksesta ei muuten selviä, sillä varma haavoittumisen pelko ja jääminen vihollisen vangiksi, on aina jotenki taka-alalla vaanimassa ajatuksissa. Mutta sille ei saa kuitenkaan antaa voittaa muuten hermot kuluttavat miestä hänen levätessäänkin.”

Hyvästä hengestä ja pitkistä lomista, rankkojen partioreissujen jälkeen, huolimatta sota näkyi lieveilmiöineen OsKussakin. Kaukopartio-osastojen mieshävikki oli pientä verrattuna rintamajoukkoihin, mutta toisaalta täydennystäkin oli erittäin vaikea saada. Tehtävään sopivia miehiä etsittiin tuttavuus teitse sekä urheiluseurojen kautta. Pelkkä hyvä fyysinen kunto ei riittänyt vaan mieheltä vaadittiin henkistä kestävyyttä sekä taitoa liikkua metsässä. Kaukopartiojohtajat ja miehistö olivat lisäksi erittäin hyvin koulutettuja, mutta myös taidokkaasti johdettuja. Majuri Kuismanen nautti alaistensa kunnioitusta ja luottamusta. Jatkosodan vuosina monta taitavaa tiedustelijaa kuitenkin kaatui tai jäi vangiksi partiomatkojen aikana.

 ”Jos partio oli menettänyt joukon sissiveljen kaatuneena. Niin kyllä sissitoverit osasivat antaa täyden kunnia ja arvon kaatuneen sissimiehen muistolle. Selvä myös yhtyä omaisten suureen suruun.”

Siviiliin paluu ei ollut helppoa monen sodassa eletyn vuoden jälkeen, eteenkään kun sotavuosina hankitut meriitit eivät taanneet elantoa. Erillispataljoona 4:n komppaniat kokoontuivat Liminkaan odottamaan kotiuttamista marraskuussa 1944. Osa miehistä piilotti aseita ja varusteita luotettuihin taloihin Pohjois-Suomessa. Usealle miehelle annettiin myös mukaan varusteita, aseita ja radioita piilotettavaksi vanhempien ja sukulaisten luo tai omiin koteihinsa. OsKussa palvelleita venäläisiä partiomiehiä piilotettiin ja autettiin rajan yli Ruotsiin väärien papereiden turvin. Usko todelliseen rauhaan oli heikko ja moni tiedustelija työskentelikin miehityksen varalle perustetuissa peiteyrityksissä tai tarkkaili tilannetta itä-rajan tuntumassa sekä Neuvostoliiton puolella. Laurikin toimi Suomen armeijan tiedustelun palveluksessa 1.12.1944–30.5.1945 välisen ajan. Tuona aikana hän kävi todennäköisesti useasti seuraamassa tilannetta Neuvostoliiton puolella.

Kaikki valokuvat on otettu OsKussa eli Osasto Kuismasessa. Kuvat vasemmalta.

OsKun uimakisoissa vuonna 1942 Kossalmella. Vasemmalla hyppää Viljo Suokas, Viljo Nuutinen ja Lauri Laine. Kossalmi sijaitsee Uksjärven ja Kentjärven kannaksella n. 30 km. Petroskoista pohjoiseen.

Suopussalmen partio levossa. Lassi tutkii karttaa, etualalla vieressä Onni Määttänen.

Rakennus, jonka edessä kuorma-auto on OsKun tukikohta Kossalmella. Vanha rakennus on venäläisten upseerien lepokoti. Talo on palanut, mutta sen tilalle on rakennettu uusi hieman pienempi rakennus.

Kuva OsKussa juhannuksena 1942. Lassin oikealla puolella isä Mönttinen ja edessä Viljo Suokas.

Partiokuva, jossa edessä on Onni Saukkonen ja toisena Mikko Pöllä

Luutnantti Lauri Solehmainen tutkii karttaa todennäköisesti Uksjärven rannalla.