Pentti Huttunen

Pentti Joel Tuomas (s.3.4.1920,k.1993) lähti vapaaehtoisena talvisotaan, jossa oli ”aseellinen” alokas ja vuoden 1940 alussa jo ryhmänjohtaja  majuri  Lauri  Pärmin jääkärijoukkueessa. Osallistui taisteluihin Suomussalmella ja Juntusrannassa. Joutui  varusmieheksi vasta talvisodan jälkeen, jolloin oli varusmieheksi tullessaan jo korpraali. Jatkosotaan lähti alikersanttina Laguksen joukoissa (Korpiselkä, Uusikylä ym) ja haavoittui  18.7.1941. Kiväärinluoti läpäisi oikean rinnan ja keuhkot. Oli tuolloin ryhmänjohtajana  2/PPP6:ssa.  Palasi rintamalle 26.8, mutta sairastui 16.12.41 ja siirtyi junapartiomieheksi 1942. Kunniamerkit; VM 2

Pentti oli nuorena rivakka mies ja kaiketi melkoinen sotasankari.  Kävimme hänen kanssaan metsästämässä kerran Suomussalmella, jossa hän oli taistellut vapaaehtoisena talvisodassa. Näimme miten hänet siellä yhä tunnettiin ja häntä arvostettiin. Hän kertoi tarinan, jonka muistan tällaisena:

Venäläiset miehittivät itäisen osan Suomussalmesta niin nopeasti, että kaikkia taloja ei ehditty evakuoida vaan asukkaan jäivät vangiksi. Pentti oli hiihtänyt evakuoimaan jonkin aliupseerin kanssa jotakin taloa, mutta venäläiset olivat  jo nuotiolla talon pihalla. Talossa asui kommunisteja ja talon emäntä oli tullut navetan taakse, kun Pentti ja ko. aliupseeri  olivat  saaneet  ahkioihinsa  jo ainakin  pari lasta. He kehottivat emäntää tulemaan heti mukaan, mutta emäntä oli alkanut huutaa, että lahtarit ovat täällä. Pentti oli ottanut emännän kiinni ja tukkinut tämän suun. Heti kun hän otti käden suulta, emäntä oli taas alkanut huutaa venäläisiltä  apua. Heidän oli pakko tappaa emäntä (aliupseeri tappoi Pentin  syliin) ja hiihtää talosta pois.  Pentti  oli 19-vuotias ja tapahtuma saattoi painaa häntä myöhemmin, mitä hän ei  kuitenkaan tunnustanut. Hän sanoi: vasta silloin minusta tuli sotilas!

Seppo Paldaniuksen toimittamassa kirjassa: Ylä-Savon suojeluskuntapoika- ja sotilaspoikajärjestön historia. ISBN 952-91-4962-X, sivulla 250- 251 Pertti Hyvärinen kertoo suojelukunta- ja sotilaspoika ajastaan 1940 – 1944 Valkeisilla mm. seuraavaa:

…”mutta uutta  puhtia  tuli poikaosastomme  toimintaan vasta, kun se johtajaksi tuli vuodenvaihteessa 1942-43 rintamalla” läpiammuttu sotasankari” Pentti Huttunen.  Siinä vasta mukaansa tempaava mutta jämpti poikakouluttaja. Innostuneena me keskenkasvuiset pojat touhusimme hänen kovanlaisessaan komennossaan.

Huttunen  oli kaikissa meiningeissään rohkea  ja raisunotteinen  nuori  mies. Ennen Talvisotaa  hän  oli toiminut nuorisoseuran opintopiirin vetäjänä. Kun seuran toiminta tyrehtyi poliittisen tilanteen kiristyessä myöhäissyksyllä -39 oli Huttunen pitänyt  opintopiirinsä  viimeisen  tunnin  normaaliin  tapaan ja sen päätyttyä sanonut, että se on loppu nyt ja sen kunniaksi kajautetaan ”Jääkärin marssi” niin, että karsta seinistä  karisee. Kylän eukot pääsivät päivittelemään, että ”on se vuan melekone mies tuo meejän Pentti- niin  on kommee iännii, että kantaa kylän laejasta laetaan”. Sotaan  johtajamme lähti vapaaehtoisena joulukuussa -39 ja joutui rintamalle  Sallan ja Suomussalmen alueelle. Siellä hän osoitti vertaansa vailla  olevaa rohkeutta ja peräänantamatonta sisua pelastaen lukuisia siviiliasukkaita –kokonaisia perheitäkin – ”surman suusta”.

Vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen suomussalmelaiset metsästyskaverini kertoivat, että  vieremäläinen sotamies Pentti Huttunen muistetaan  kyllä Suomussalmella. Ihmiset pitävät häntä  ainakin  Mannerheimin  veroisena  kansallissankarina. Sellaista  sotilaspoikajohtajaa   kannattaa  kyllä muistella.”

Jatkosodan alussa Pentti hyökkäsi jääkärijoukossa ja häntä ammuttiin keuhkojen läpi kiväärillä. Hän jäi maahan makaamaan, venäläiset tekivät vastahyökkäyksen ja suomalaiset joutuivat perääntymään. Pentti jäi makaamaan linjojen taakse. Hänellä oli kovat tuskat. Hän näki kiväärinsä muutaman metrin päässä ja päätti ampua itsensä. Hän ei kuitenkaan pystynyt ryömimään kiväärinsä luokse. Suomalaiset tekivät uuden hyökkäyksen ja Pentti kuuli jonkin sanovan: Tähän johonkin se Huttunen jäi.

Pentti pelastui, mutta ei vakavasti haavoittuneena kyennyt enää kauan rintamapalvelukseen, vaan oli loppuajan poikakouluttajana ja   isäni tavoin  junapartiossa, siis sotilaspoliisina.

Pentti  oli  haavoittunut  jo  kaksi  kertaa aiemminkin. Kerran  kiväärinluoti tuli kypärän  läpi, mutta  lähti  ”kiertämään kallon  yli  ja veti  vain päänahan  auki”. Toisen  kerran sirpale  tuli  ranteeseen ja pyyhkäisi  valtimoa, joka  kuitenkin kesti. Kolmas kerta, luoti läpi keuhkojen, oli  pahin.

Pentti  oli  Aarnen  tavoin  innokas  hevosmies. Pentti kertoi, että

hevonen  oli  sotahommissa verraton apu. Se pystyi kulkemaan  äänettömänä  huoltojotoksia, veti  haavoittuneita  ja kiskoi  tykkejä  asemiin. Suurimpien  tykkien  vetämiseen  tarvittiin  jopa 12  hevosta ja  tykit  kulkivat  sellaisten  soitten  yli joihin ei  vielä  nykypäivä  koneillakaan  olisi asiaa. Koneet  olisivat  siellä  olleet itsemurhahommaa, sillä  jytinä  olisi paljastanut  heti  kaikki ja naapurilla  riitti  kyllä tyykkitulta sinne  missä  se arveli  olevan enemmän  väkeä.

Raatteen  motin  jälkiselvittelystä  Pentti kertoi seuraavaa:

Sinnehän  jäi  ratsuväkiprikaati ja ammuimme jälkiselvittelyssä  yli  1000 venäläistä  ratsua. Ne  olivat  pakkasessa  puissa  kiinni ja  nälkäkuolemaisillaan. Hevosia  oli  yritetty  viillellä, mutta  miehetkin  olivat  kai niin kontassa etteivät  saaneet  enää lihaa irti. Satulat  olivat  jäätyneet selkiin  kiinni ja kun nosti satulan, irtosi  nahka mukaan.

Osa  hevosista  pystyi  vielä  ryömimään hangessa. Silloin  opin ampumaan  hevosen  sillä porukan eläinlääkärialiupseeri sanoi, että jos ei kuole laakista niin kuula on omassa otsassasi. Hevonen kuolee nätisti, kun osaa ampua oikeaan  kohtaan.

Raatteen  motissa  ihailin erästä pelastunutta ruunikkoa. Sillä oli  hopeoitu satula ja satulavyötä oli löysätty, joten tamma  pysyi hengissä ja siitä  tuli loistava ratsu. Se  oli  ehkä kasakoitten  kouluttama, sillä kun mies otti satulannupista kiinni, niin tamma  oli heti  etupolvillaan. Äkkinäiset eivät ymmärtäneet sitä ja potkivat  kylkeen, mutta  siitä tamma nousi sellaiseen vimmaan, että sitä rauhoittamaan  tarvittiin todellinen hevosmies. Mutta  ei sen parempaa ratsua, kun sitä vain osasi oikein kohdella. (Tämä  Pentin haastatteli on  lainattu  Iisalmen Sanomista 6.12.1989)

Minussa on kai samaan näköä kuin Pentissä. Eräs opettajani, rovasti Kortelainen, joka oli ollut vieremäläisten kanssa sodassa, kysyi minulta olinko Pentin poika. Samaa kysyi vuorineuvos Hästö tavatessani hänet kerran TKL:ssä ollessani ja hänen kuullessaan nimeni. Jotenkin Pentti oli jäänyt tämänkin upseerina palvelleen vuorineuvoksen mieleen.

Pentti  oli  joskus mukanamme myös Kainuussa ja Suomussalmella ja  hänet todellakin  vielä muistettiin ja arvostettiin. Timon kanssa hän oli Kainuussa useastikin ja Timo kertoi jutun, josta käy ilmi että karski ja pelkäämätön  mies Pentti oli myöhemminkin.

Koira oli ajanut jäniksen sellaiselle paikalle, jossa heillä  ei ollut lupaa  metsästää. Pentti  oli  kauempana, kun  joku mies  oli tullut Timon  luokse kysymään lupaa.  Pentti  oli  luullut, että mies tuli pidättämään Timoa. Hän oli tullut haulikko tanassa paikalle ja kysynyt tuima ilme kasvoillaan,  että mikä mies. Oli selvinnyt, että  miehellä   ei itselläänkään  ollut  lupaa alueella eli tilanne laukesi. Timo sanoi kysyneensä Pentiltä, että tulit äkäisen  näköisenä,  mitä  meinasit tehdä. Pentti oli sanonut: Minun porukastani ei ole ennenkään miehiä viety.

Pentti- enolla  kävi  hyvä onni. Metso  ja jänis Kainuusta. Edessä Eljas.