Heikki Huttunen

Isä oli   Vieremän parhaita hiihtäjiä, olympiavalmennuksessa armeija-aikanaan. Hän kertoi, että olympiavalmennettaville syötettiin niin hyvää ruokaa, että hän lihoi eikä päässyt olympialaisiin. Tämän lihomisen ymmärtää hyvin, kun muistaa Uudentalon ruoat! Velliä, puuroa, läskisoossia, laihaa lihakeittoa, kurria, kokkelipiimää. Ruisleipä ja  lauantaina lämmin ohrarieska olivat kyllä hyviä ja niitä sai tarpeeksi eli lähinnä kai niillä elettiin ja tultiin mm. hyviksi urheilijoiksi.

Olen lukenut kymmeniä isän rintamalta lähettämiä kirjeitä. Niistä ei löydy tippaakaan uhoa tai merkkejä jostakin ”Uraaliin menosta”. Niissä kaikissa on toivomus, että sota vältettäisiin  tai  että  se loppuisi pian ja hän pääsisi kotiin perheen pariin. Toisaalta hän vakuuttaa tekevänsä sodassa velvollisuutensa eikä  purnaa Väinö Linnan sotilaiden tapaan jatkosodassakaan. Kirjeistä käy selvästi ilmi hänen ja kai yleensä maanviljelijöiden ja heidän poikiensa uskonnollisuus.  Paketteja hän pyytää usein ja pahin pula näyttää yleensä olleen tupakasta. Hän kehottaa äitiä kasvattamaan kessua, ja muistan kessua olleen liiterin orrella roikkumassa pitkään sodan jälkeenkin.

Kirjeistä selviää vain peitellysti sodan ankaruus. Isän sota oli  vaikeinta  talvisodan alussa hänen haavoittumiseensa saakka ja jatkosota Laatokan pohjoispuolella (Ägläjärvi ym) siihen saakka, kunnes hänet loppuvuonna 1941 vanhaan ikäluokkaan kuuluvana siirrettiin junapoliisiksi Iisalmen komennuskuntaan. Isä enempää kuin Ollikaan eivät esimerkiksi voineet kirjoittaa Veikon kuolemasta ennen kuin kolmen viikon kuluttua, vaikka Veikko haavoittui kuolettavasti 4.12.1939 isän vieressä ja kuoli seuraavana yönä ensimmäisenä vieremäläisenä.

Isä ei paljon sodasta itse kertonut. Siitä mitä hän itse kertoi ja mitä eräät muut vieremäläiset rintamamiehet minullekin kertoivat, voi päätellä hänen olleen tehokas raskaan  konekiväärin ampuja, jatkosodassa konekivääriryhmän johtaja. Ryhmänjohtajana talvisodassa oli Hannes Partanen, myöhemmin kommunistina isän kilpailija kunnanvaltuustossa. Sain sen käsityksen, että isä arvosti häntä sekä sodassa että myöhemmin kunnallismiehenä. Hän sanoi kerran, että komppanian päällikkö kysyi häneltä (suojeluskuntalaiselta), puhuuko Hannes Partanen liikaa politiikkaa ja miten häneen tulisi suhtautua. Isä  oli  sanonut komppanian päällikölle, että Hannes hoitaa tehtävänsä  hyvin ja Hannes sai jäädä rauhaan.

Venäläiset hyökkäsivät talvisodan alussa joskus jopa kiväärit selässä, käsi kädessä, täydessä votkahumalassa, jolloin yksi konekivääri pystyi helposti ampumaan heitä sadoittain. Uskon, että tämä ei ole ollut aivan helppoa ampujallekaan. Joku kertoi, että  he saattoivat  hyökätä  suurena laumana pitäen käsiä silmiensä edessä.

Joka tapauksessa isä käsitykseni mukaan palasi sodasta hyvin toisenlaisena ihmisenä.

Hän oli jotensakin kovettunut, ei näyttänyt tunteitaan, ja alkoi äidin kertoman mukaan    sodasta  palattuaan juoda. Minä en muista nähneeni isää koskaan humalassa ja äiti kertoikin, että isä Iisalmesta humalassa palatessaan meni metsään nukkumaan humalansa pois. Kun isän sotakavereita, mm.  eräs ”Punahovin Mustonen”, tuli päissään isää tapaamaan, niin isä suhtautui asiaan kiusaantuneesti ja otti hyvin vähän tarjotusta pullosta. Minua nämä vierailut eivät lainkaan häirinneet, koska oli jännää kuunnella heidän muisteloitaan.

Äiti kertoi vähän ennen kuolemaansa seuraavan jutun. Hän oli pesemässä isän jättämiä tyhjiä viinapulloja, niitä oli ollut kymmeniä. Hirvihongan Esko sattui tulemaan paikalle ja ihmetteli pullojen paljoutta. Äiti valehteli hänelle, että oli saanut pullot jostakin muualta, isä oli paikalla. Eskon lähdettyä isä oli sanonut äidille jotensakin näin.”Sinun ei tarvitse enää valehdella puolestani. Minä lopetan juomisen. Mutta jos olisit moittinut minua juomisesta, en lopettaisi.” Ja äidin mukaan isä lopetti juomisen siihen. Kyllä hän saattoi seurassa ottaa lasin, pari, mutta  en  todellakaan  nähnyt isää koskaan humalassa.

Isää kiinnosti politiikka paljon enemmän kuin maanviljelys. Hän oli kunnanvaltuustossa pitkään, valtuuston puheenjohtajana ja kunnanhallituksen puheenjohtajana. Iisalmen B-mielisairaalan kuntainliiton hallituksen puheenjohtajana hän oli keskeisesti rakentamassa B-mielisairaalaa Pölkkyynniemeen. Hän oli Vieremän Koiton puheenjohtajana ja monissa maatalousalan järjestöissä. Maanlunastuslautakunnan jäsenenä hän oli sodan jälkeen jakamassa maita evakoille. Uudeltatalolta tai Alapihasta maata ei tarvinnut luovuttaa. Yläpihan sitä vastoin piti luovuttaa melko paljon.

Isä piti huolen siitä, että meillä riitti varsinkin kesäisin töitä. Usein sattui, että olimme ahertaneet hikisinä heinäpellolla koko päivän ja ajattelimme lähteä vähän ennen kello kuutta uimaan. Isä ilmestyi pellolle ”kunnan töistä” joskus 17.30 ja sanoi, että pannaanpa nyt vielä tämä sarka seipäälle. Kyllä harmitti, mutta se sarka seipäälle  pantiin.

Isä oli Eeron kuollessa jo melko huonokuntoinen, oli saanut halvauskohtauksenkin (aivoveritulppa?) ja kuoli 1979. Vähän ennen isän kuolemaa olimme Eilan kanssa katsomassa häntä Iisalmen sairaalassa. Hän oli huonossa kunnossa, mutta tunsi meidät molemmat. Jutteli aivan normaalisti, mutta sanoi sitten:”Kävin eilen illalla tapaamassa tuttuja poikia tuossa naapuriteltassa” eli palasi elämänsä lopussa vaikeimpiin aikoihinsa, ankariin sotavuosiin.

Sota vaikutti isään, kuten kai useimpiin veteraaneihin syvästi. He  eivät olleet enää samoja miehiä kuin sotaan lähtiessään.

Armeijan kantakortissa on mm. seuraavat tiedot:

Isä meni varusmieheksi Pohjois-Savon Rykmenttiin  8.9.1927 (kantakortin mukaan ”lykkäys 22 d vuoteen 1928”). Kantakortissa sanotaan:”Erinomainen ampuja K.K.”. Raskaan kk:n ampuja. Korpraali 15.5.1928, alikersantti 10.6.42. Hiihtäjä, armeijan amp.hiihdot.12.”. Lahdessa 1928 olympiavalmennettavana. Kertausharjoituksissa 27.8.–15.9.39, siis vähän ennen YH:ta. Talvisodassa kk:n ampujana, haavoittui Impilahdessa 30.12.39 kiväärinluodista vasempaan käteen. Taistelut talvisodassa (5/JR39):Uomaa, Lavajärvi, Mitro, Ruhtinaanmäki eli samat 5/JR 39  kuin  Ollilla ja yleensä vieremäläisillä. Jatkosodan taistelut 1941-42 Peurajoki, Haukivaara, Yläjärvi, Ägläjärvi, Aittojoki, Haapavaara, Ravangoora, Olkkoila, Lintujärvi. Kk:n johtajana  20.7.41 – 11.9.41. Vanhana ikäluokkana vapautettiin Iisalmen Sot.piiriin 12.9.41 ja  siirtyi junapartiomieheksi Iisalmen aseman komennuskuntaan 2.12.41. Kunniamerkit: II VM.

Isäni, kuten jokainen setäni ja enoni, kuuluivat Vieremän Suojeluskuntaan. Isä, Veikko, Olli ja Aarne lähtivät Ylimääräisiin Harjoituksiin (YH)  13.10.1939 hyvissä suojeluskuntapuvuissa, kivääri aseistuksenaan. Isä, Veikko ja Olli ostivat lisäksi  sotaan lähtiessään Iisalmesta henkilökohtaiseksi aseekseen pistoolit (kaliiperi 6.35). Isä oli Vieremän Suojeluskunnan  johtomiehiä,  osallistui asekätkentään, joutui Valpon kuulusteluihin, mutta vältti vankilatuomion. Asekätkennästä kerron myöhemmin enemmän.