Sulo Huttusen tarina

Saksalaisten vankina Tönsbergissä

Sulo Huttusen alokasaika alkoi 22.2.1944 Taavetissa. Osan ajastaan hän oli aliupseerikoulussa, mutta joutui pian siirtymään Kokemäelle ja edelleen Luumäelle täydennyspataljoona kahdeksaan. Kun pataljoona hajoitettiin, niin Sulo siirrettiin Utin kautta Oulaisiin Jääkäripataljoona 1:een. Tehtävänä oli etsiä heimopataljoonasta karanneita inkeriläisiä. Tämän jälkeen 4.12.1944 tuli siirto Jalkaväkirykmentti yhden viidenteen komppaniaan (5./JR1). Helmikuun 1945 alkupuolella Sulo määrättiin luutnantti Aimo Laakson (1./JR1) johtamaan partioon Kilpisjärvelle. Tämä Laakson 1. komppaniaa vahvistettiin vielä pioneeri- ja viestijoukkueilla ja nimettiin erityiseksi iskukomppaniaksi.

Iskukomppanian oli määrä pitää kosketusta saksalaisiin ja raivata tiet miinoista, koska uskottiin, että saksalaiset olivat vetäytymässä Norjan puolelle. Pian huomattiin, että saksalaisilla oli Ylä-Kilpisjärven päässä vahva puolustus.

Joukkueen johtaja Aimo Laakso sai käskyn helmikuun 2. tai 3. päivän tienoilla valmistautua 3-4 päivän partiomatkalle Kilpisjärven maastoon. Partion vahvuus oli 25 miestä, joista 2 oli lääkintämiehiä ja 3 pioneereja. Partio jaettiin kolmeen ryhmään, joissa kutakin ryhmää johtivat upseerit Laakso, Penttilä ja Kaiho. Sulo joutui varajohtajana toimineen Penttilän ryhmään. Kussakin ryhmässä kaikilla oli konepistoolit, sekä ryhmään kuului myös tarkka-ampuja ja kiväärimies.

He olivat saaneet tehtäväkseen tunkeutua saksalaisten puolustuksen läpi ja etsiä mahdollinen huoltotie, miinoittaa se, hyökätä vartioon ja jos mahdollista, ottaa vanki Veikkolammen lähimaastosta.

Helmikuun 5. päivänä partio lähti liikkeelle suorittamaan annettua tehtävää edeten solassa, suuntana Jehkastunturin koillispuoli. Edeltä oli lähetetty saattopartio, joka oli järjestänyt teltat kuntoon, kun väsynyt partio saapui 15 kilometrin hiihdon jälkeen. Levättyään iskujoukkue lähti suorittamaan annettua tehtävää 5. ja 6. päivän välisenä yönä. Asiakirjoista käy ilmi, että olosuhteet tunturissa olivat todella vaikeat, tunturimaasto oli avointa ja jossa osin jyrkkiä rinteitä, joten partiointi oli todella vaarallista ja vaikeaa. Suomalaisten varustuskaan ei ollut kovin hyvä. Saksalaisilla oli puolestaan jo parkkiintuneita, jatkosodassa hyvän hiihtotaidon saaneita sotilaita, joilla oli vuoristojääkärin koulutus. Jo tunnin hiihdon jälkeen partio totesi, että edessä oli saksalaisten kenttävartio.

Ryhmä yritti päästä puolustuksen läpi useaan kertaan, viimein siinä onnistuen, koska kenttävartioiden väli oli joissain paikoissa yli 100 m. Kun kävi ilmi, että saksalaisilla oli vahva puolustus, päätti Laakso olla hyökkäämättä.

Näiden kenttävartioiden takaa löytyikin hyvä huoltotie, jonka pioneerit sitten miinoittivat. Niin tiedustelua jatkettiin ja puolen tunnin hiihdon jälkeen edessä oleva tunnustelija Sulo Huttunen ilmoitti edessä olevan teltta ja kenttävartio.  Samoihin aikoihin oli vartiomies huomannut suomalaiset ja pian nämä kuulivat hälytyksen. Siitä alkoi kiivas 15 minuutin tulitaistelu, jossa saksalaiset käyttivät myös kranaatinheittimiä. Laakson ryhmä yritti hyökkäystä, mutta Penttilä antoi käskyn perääntyä. Osa haavoittui heti, mutta koska saksalaisilla oli vahva puolustus, niin pian myös Laakson oli annettava ryhmälle käsky perääntyä ja niin alkoi kiivas takaa-ajo (Tässä aamun kello kahdeksan rytäkässä kuoli kolme suomalaista ja kymmenen haavoittui. Tämä taistelu jäi myös lapinsodan viimeiseksi).

Sulo Huttunen kertoo kuulustelupöytäkirjassa seuraavaa. ”Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi tunnustelijaksi annettuun tehtävään. Heti saksalaisen vartiomiehen ammuttua muutaman laukauksen, koko Penttilän joukkue lähti pakoon ja minä jäin yksin kärkeen. Minulla oli konepistooli ja kolme lipasta, jotka tyhjensin ampuen ainakin kolme minua vangiksi yrittänyttä saksalaista. Minulla oli toisesta suksesta mäystin mennyt rikki, samoin kuin molemmat sauvat ja lisäksi panokset loppuneet. Päätin lähteä yrittämään saksalaisten selustasta omille linjoille. Lopulta löysinkin tuloladun, jota myöten hiihdin yhdellä suksella toistakymmentä kilometriä. Maasto oli täysin avointa, mutta pääsin lopulta 5.2. välitavoitteesta saksalaisten selustassa Norjan rajalle päin. Saksalaisten ja suomalaisten linjojen väliin jäi ns. ei-kenenkään-maa. Saksalaiset olivat kuitenkin järjestäneet väijytyksen ladun molemmille puolille ja kun oli vielä lisäksi tiheä usva, joudun suoraan saksalaisten käsiin. Niin minun oli antauduttava, jolloin minulta vietiin ase ja jopa lumipukukin. Sitten eräs saksalaisista käski minut erään kallion juurelle nostaen kiväärinsä ja aikoen ampua minut.( Minun ollessani selin, ja vilkaistuani sivulle huomasin tämän). Samassa kuitenkin paikalle ehti joukkueen johtaja, joka esti aikomuksen.”

(Tämä hirvittävä hiihtopako avoimessa maastossa yhdellä suksella maastossa jätti Suloon loppuelämän painajaiset. Sulo jäi kiinni vain puolenkilometrin päähän omista linjoista.)

”Minut vietiin kenttävartioon. (Tätä ennen muut olivat ehtineet olla huolissaan Sulon kohtalosta, Sulon punkka kaveri oli ehtinyt lähettää kirjeen Sulon katoamista ja se ehti lähteä kotiin ennen Sulon löytymistä). Sieltä minut sitten aamulla kuljetettiin pataljoonan portaaseen, jonka lähellä joukkojensidontapaikan ulkopuolella oli paperisäkkiin kääritty suomalainen sotamies, jonka tunnistin Laakson ryhmässä olleeksi sotamies Loihdiksi. Pataljoonan esikunnasta minut kuljetettiin kolmen vartijan saattamana divisioonan esikuntaan, jossa tapasin Aimo Laakson.”

Tästä alkoi vankien vaivalloinen matka. Sairaat jäivät kenttäsairaalaan ja terveet lähetettiin Skibotniin, jossa heidät luovutettiin saksalaiselle kenttäsantarmille ja sotapoliisille. Täältä sotavangit siirrettiin 9. helmikuuta linja-autolla Skouldiin, joka sijaitsee noin 70–80 kilometrin päässä Narvikista pohjoiseen päin. Siellä oli sotavankileiri, missä oli myös satakunta venäläistä vankia. Suomalaiset olivat samassa leirissä venäläisten vankien kanssa. Vankeja oli ankarasti kielletty olemasta missään tekemisissä toistensa kanssa. Sulo kertoi, että venäläisiä kohdeltiin koko ajan erittäin raa’asti. Venäläiset asuivat parakissa ja suomalaiset vaneriteltassa.

He viipyivät Skouldissa 17.2.asti. Leirillä vangeilta otettiin ylös henkilötiedot. Heidät myös valokuvattiin lentolehtistä varten. Eräs vangeista kertoo tuosta tapahtumasta näin.” Se oli niin tarkka homma, kun meidät asetettiin parakin eteen ja kuvaajan oli asetettava kamera niin, ettei takaa näkyvää piikkilanka-aitaa näy”.

Matka jatkui Beisfjordiin, joka on Narvikista itään. Tämä olikin jo suurempi leiri, jossa oli suomalaisten lisäksi 600 -700 venäläistä vankia. Tällä leirillä vangit olivat toista kuukautta, maaliskuun 20. päivään saakka. Leirillä heiltä otettiin taas henkilötiedot ja sormenjäljet, mutta kuulusteluja ei enää ollut. Tässä vaiheessa myös astui esille värvääjä virolainen Obergefreiter (ylikorpraali) Alex Luther, joka puhui täydellisesti suomea. Hän vieraili leirillä pari kolme kertaa, kyseli suomalaisten vointia ja yritti värvätä vankeja Saksan armeijaan. Luther mainitsi, että olot tulevat jatkossa leirillä huononemaan, mutta saksalaisiin liittyvät saisivat parempaa kohtelua ja ruokaa. Kävi ilmi, ettei Luther ollut halunnut tätä tehtävää. Hänet oli siihen pakotettu ja hän oli sitä mieltä, että Saksa häviää sodan ja saksalaiset sotilaat olivat kyllästyneet sotimaan. Tässä vaiheessa ei kukaan vangeista ollut vielä liittynyt saksalaisiin. Sodan lopussa heitäkin oli. Nälällä he yrittivät saada heidät liittymään Saksan armeijaan.

Maaliskuun 20. päivänä Luther ilmestyi taas leirille ja ilmoitti, että heidät siirretään Etelä-Norjaan Tönsbergiin. Lähtiessä heille jaettiin 8 päivän muona, johon kuului 1 ½ saksalaista junttaleipää, 50g margariinia ja 2kpl 50g säilykettä. Luther vielä varoitteli, että jos eivät nyt liittyisi Saksan armeijaan, heillä tulisivat olot vieläkin huonommiksi. Täältä vangit lastattiin laivaan ja heidät kuljetettiin Lofoottien saarten ympäri. Sulo kertoo näin: “Kun Amerikkalaiset pommittivat laivaamme, sen piti välillä pysähtyä vuonojen suojaan. Me vangit olimme laivan pohjalla ruumassa ja makailimme siellä parrujen päällä, kun pommit putoilivat laivan viereen. Laivan keinahdellessa rajusti me putosimme parrujen päältä laivan pohjalle.” Sulo Huttunen kertoo myös seuraavaa. Tällä laivamatkalla katosi osa suomalaisista naisista. Ja vankien keskuudessa levisi huhu, että saksalaiset ovat tappaneet naisia miekalla myös silponeet heidän sukuelimiään ja sitten heittivät heidät mereen.

Laiva saapui Mo i Ranaan, jossa vangit odottivat 4-5 päivää junan saapumista. Viimein juna saapui ja lähti Lillehammeriin, pysähtyen siellä 10. päivä huhtikuuta. Juna joutui odottamaan Lillehammerissa muutaman päivän. Vangeilla oli ruoka jo loppunut ja heillä oli huutava nälkä. Olot olivat todella kurjat. Vaikka ruokaa oli käytetty nuukasti, he olivat olleet jo 4 päivää muonatta. Luther yritti järjestää heille ruokaa, mutta se onnistui vasta seuraavalla pysäkillä, joka oli Moss. Siellä Luther onnistui ostamaan omilla rahoillaan 9 kiloa savustettua turskaa ja antoi sen kahdelletoista suomalaiselle vangille. Suomalaisia vankeja oli saattamassa peräti 8 vartijaa. Luther jatkoi edelleen värväystoimiaan. Viimein vangit laitettiin laivaan, missä vangeille tuli kuva, että heidät viedään saareen ja että sieltä mahdollinen karkaaminen on vaikeampaa.

Ei voida tietää, oliko tämä tarkoituksella tehty harhautus. Myöhemmin kuitenkin on käynyt ilmi, että he olivat mantereella. Viimein perillä suomalaiset vangit sijoitettiin Tönsbergin kaupungin, välittömässä läheisyydessä olevaan Norjan entisen laivastosataman piharakennukseen.

Vangittuna tässä paikassaoli tuolloin 65 suomalaista, myöhemmin lukumäärä nousi 81 vankiin. Päärakennuksessa oli saksalaisten vartiomiehistö.  Heidän päällikkönsä ja samalla komendanttinsa oli aliupseeri Rehm. Leirillä vangit olivat erilaisissa töissä. Perunakellarista he saivat varastettua perunoita. Osa oli metsätöissä ja myös englantilaisten pommituksen jälkiä korjaamassa. Kohtelu oli julmaa, miehiä potkittiin ja tönittiin, jos he eivät jaksaneet kantaa taakkojaan. Suomalaisia haukuttiin myös pettureiksi. Sulo sai metsätöissä maistaa saksalaista kiväärinperää, kun hän ei jaksanut kantaa suurta tukkia. Eräs vartija iski niin lujaa kuin jaksoi kiväärinperällä, suoraan keskelle rintaa niin, että hän meni tajuttomaksi.

 Joukkueenjohtaja Laakso oli vapautettu kokonaan töistä ja hän sai luvan vapaasti liikkua ja keskustella vartijoiden kanssa aikansa kuluksi. Välillä tilanne huononi, kun perunankuorintaa ei ollut, eivätkä vangit silloin saaneet syötävää. Vangit kun joutuivat tekemään ruokaa perunankuorista. Sulo sanoi myös syöneensä ja etsineensä ruokaa tunkiolta. Elämä leirillä oli jatkuvaa nälässä kamppailua. Töihin marssiessa tien varsilta etsittiin kaikki mahdollinen syötävä luunpätkä tai kala myös tupakantumpit.

Vasta tällöin Sulo pyysi paperia ja kynää eräältä vartijalta. Johon hän kirjoitti äitinsä nimen ja osoitteen ja siihen tekstin ”äiti minä elän”. Sen hän laittoi leirin piikkilanka-aitaan kiinni, josta joku norjalainen ymmärsi lähettää sen eteenpäin perheelle. Norjalaisten tiedossa oli, että piikkilangan takana oli vankeja ja niin he joskus heittelivät tarkoituksella lumihankeen voileipiä. Joskus norjalaiset pyysivät lupaa päästä vankien luo, jolloin he toivat myös tupakkaa ja paketteja. Toisinaan paketit tosin löysivät tiensä vartijan taskuun.

Leirillä kävi myös värvääjä Itälä, joka olikin saanut muutamia suomalaisia liittymään SS-joukkoihin. Vankina olo päättyi 9. toukokuuta, Saksan antautumisen jälkeisenä päivänä. Tällöin vankileirin johtaja Reim kutsui Aimo Laakson puheilleen ja ilmoitti, että saksalaiset poistuisivat maasta, jolloin Laakso siirtyisi leirin vanhimmaksi. Suomalaiset jäivät edelleen sijoituspaikkaansa. Seuraavana päivänä leiriin saapui Norjan Punaisen Ristin edustaja ja hän ilmoitti, että saksalaisten velvollisuus oli antaa vangeille heti kuukauden muona ja hän myös valvoi muonan jakelua. Muona tuntui runsaalta ja nyt vangit valmistivat niistä itse ruokansa. Entiset vangit siirtyivät nyt Punaisen Ristin huostaan. Tällöin he saivat myös lääkärin hoitoa. Ylin johtava lääkäri Tönsbergissä oli nimeltään Jervel.

Tässä vaiheessa vapautuneet vangit myös punnittiin. Sulo oli kooltaan pieni mies, pituus oli 155 cm ja hän painoi ennen vankeutta 52 kg ja vapautuessaan vain 34 kg. Pian vapautumisen jälkeen vangit liittyivät yhdysvaltain armeijaan. He saivat puhtaat kokoasut koppalakkeineen ja saappaineen. Sodan loputtua alkoi Norjassa yleinen juhliminen, jota kesti useita viikkoja. Kaikki vangit otettiin yleensä ystävällisesti vastaan ja kutsuja tuli useilta tahoilta. Toukokuun 17. päivänä vietettiin Oslossa rauhanjuhlaa. Myös suomalaiset ja venäläiset olivat paraatissa edustettuina.

Vapautumisen jälkeen suomalaiset olivat vapaita tekemään työtä, jos halusivat. Heti sodan loputtua Laakso otti yhteyttä Suomen puolustusvoimain esikuntaan sähkösanomalla, jossa ilmoitti suomalaisten lukumäärän ja esitti myös toivomuksen pikaisesta kotiuttamisesta. Mitään ei vaan Suomesta kuulunut. Laakso yritti useaan otteeseen järjestää asioita, mutta ilman tulosta. Suomalaiset alkoivat tuskastua odotteluun ja jotkut suunnittelivat omin päin lähtemistä, mutta se ei olisi ollut mahdollista. Viranomaisten taholta ilmoitettiin, että heidät palautettaisiin takaisin Ruotsin kautta. Venäläiset vangit olivat jo kesäkuun lopulla kotiutettu ja heidän mukana Laakso lähetti Suomeen kirjeen, jossa oli kaikkien vankien nimet. Nimet luettiin Suomen yleisradiossa viikkoja myöhemmin.

Heinäkuussa leirille saapui tunnettu sotilasvirkamies Yrjö von Grönhagen erään Norjalaisen kapteeni Hartmanin seurassa. He ilmoittivat, että liittoutuneet ovat valtuuttaneet hänet toimimaan yhdysupseerina liittoutuneiden ja suomalaisten välillä. Grönhagen piti puheen suomalaisille: ”Vaikka Suomi on taistellut liittoutuneiden rinnalla saksalaisia vastaan, heitä kuitenkin pidetään hävinneenä osapuolena sodassa. Periaatteena oli, että ensin huolehdittiin liittoutuneiden sotavangeista. Suuren pakolaisjoukon takia on ollut paljon järjestelytyötä, ja sen vuoksi kotiuttamisenne on viivästynyt, mutta ei teitä kuitenkaan ole unohdettu. Lupaan viedä asiaanne eteenpäin, kehotan kärsivällisyyteen”.

Pian tämän jälkeen tuli tieto, että suomalaiset lähetetään Örjen leirille, jonne kootaan myös saksalaisten palveluksessa olleet naiset. Kaikki olettivat, että kotiuttaminen on pian odotettavissa. Seuraavana päivänä he saivat kyydin kuorma-autossa Örjeen ja iltapäivällä 10. elokuuta he saapuivatkin määränpäähänsä. Nyt myös Laakso ryhmineen alistettiin Norjan Örjessä sijaitsevan pakolaistoimiston sivukonttorin käytettäväksi ja heillä oli samalla tehtävänään toimia paikalle saapuneiden naisten vartijoina, kuitenkin ilman aseita. Myös sotilasvirkamies Grönhagen tuli leirille myöhemmin ja hän järjesti naisten rekisteröimisen. Grönhagen piti puheen ja ilmoitti, että Suomeen lähtö on vapaaehtoista ja nyt on myös mahdollista siirtyä muihinkin maihin, kuten Australiaan, Etelä-Amerikkaan jne. Kuitenkin hän piti suotavana, että kaikki palaisivat kotimaahansa. Osa naisista pelkäsi kotiin paluuta, syynä oli osaksi häpeä. Kymmenkunta naista oli mennyt naimisiin saksalaisen kanssa. Kurinpito leirillä osoittautui vaikeaksi, luvattomia poistumisia tapahtui jatkuvasti. Alkuun sai anoa lomia leirin komendantilta. Kurinpitoa kuitenkin vaikeutti leirin komendantin lempeämielisyys ja se, että hän meni muuttamaan järjestyksen vuoksi annettuja arestirangaistuksia. Vartiomiehiäkin piti lisätä, heitä oli lopulta 16 miestä. Örjessäkin aikaa kului vielä kaksi kuukautta.

Syyskuussa Grönhagen oli käynyt Tukholmassa Suomen suurlähetystössä ja kävi palattuaan kertomassa, että lähtö kotimaahan tapahtuu aivan lähitulevaisuudessa. Viikkoa ennen lähtöä hän ilmoitti heille tarkan päivämäärän. Samalla hän ilmoitti, että kaikkien oli palattava Suomeen, tahtoi tai ei. Tämä tieto piti pitää naisilta salassa. Tieto oli kuitenkin vuotanut ja pian kaikki sen tiesivät. Syypäänä pidettiin Grönhagenia. Tilanne kävi kiusalliseksi, koska se tulisi lähtöhetkellä aiheuttamaan vaikeuksia. Viimein kyyti saatiin ja matkaan lähdettiin saksalaisilla kuorma-autoilla. Suuntana oli ensin Oslo ja siellä olisi vastassa ruotsalainen juna vartiomiehineen. Kuljetettavien joukkoon lisättiin vielä 14 suomalaista SS-miestä ja kolme naista. Juna vei heidät Tukholman Värtanin satamaan, jossa heidät luovutettiin suomalaisille viranomaisille Arcturuksus laivalla. Laiva toi heidät Turkuun, jonne he saapuivat 11. lokakuuta ja sieltä heidät siirrettiin 12. lokakuuta karenssiin Hankoon, jossa olivat Valpon miehet vastassa. Hangossa he joutuivat olemaan kaksi viikkoa ja heidät kaikki kuulusteltiin. Samassa laivassa saapui myös 230 naista. Viimein heille järjestettiin liput kotiin.

Isäni kuoleman jälkeen tein tutkimuksia isän sotavankivaiheista ja olin joidenkin isäni sotavankikavereiden kanssa kirjeenvaihdossa, ja keskustelin puhelimitse aiheesta mm. joukkueen johtaja Aimo Laakson kanssa. Sain heiltä vielä muutamia tarinoita talteen. Eräs heistä kertoi, että ”Se isäsi oli hullunrohkea”. Kerran Sulo aikoi käydä hakemassa yöllä jauhoja saksalaisten jauhovarastosta. Miehet olivat kauhuissaan ja kuiskivat hiljaa, ”jos jäät kiinni, sinut ammutaan armotta”. He asuivat pikku parakissa, jonka toisessa päädyssä oli ikkuna ja toisessa päädyssä istui yksi vartija. Sulo odotti sopivaa hetkeä ja pian vartija nukahti. Sulo avasi ikkunan ja livahti ulos muiden pidätellessä hengitystään. Niin Sulo sai onnellisesti jauhot haettua ja seuraavana päivänä nälkäiset vangit tekivät jauhoista veteen sekoittamalla lettuja. Toisenkin kerran Sulo lähti ruuanhakumatkalle. Hän oli huomannut, että piikkilangan takana Norjan puolella oli kalaa kuivumassa. Sulo päätti sopivan tilanteen tultua lähteä ryömimään piikkilangan alitse hakemaan itselleen ja kavereille kalaa. Tämäkin ruuanhakumatka onnistui.

Joskus 80-luvulla Aimo Laakso ja muutamat muut sotavangit tekivät retken Kilpisjärvelle ja Tönsbergiin. Sulo ei kyllä silloin ollut tuolla matkalla mukana, koska hän oli jo kuollut. Hän kuitenkin ehti jo aikaisemmin tehdä matkan Osloon tarkoituksenaan käydä Tönsbergissä, mutta silloin ei lähtenyt sopivaan aikaan lauttaa. Vielä silloinkin hänellä oli se käsitys, että leiri oli saaressa. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että paikka oli satamassa mantereella aivan kaupungin välittömässä läheisyydessä.

Sulo Huttunen teki elämäntyönsä Vieremällä Salahmin kylän Tuomelassa ja hän sai vaimonsa Saaran kanssa 7 lasta. Sulo sai vanki kokemuksista ikuiset painajaiset ja tunkijoilta syömisestä vatsavaivat sekä myös näistä kokemuksista johtuen sepelvaltimotaudin. Kun Sulo ei enää vanhemmiten kyennyt raskaaseen työhön, niin hänelle tarjottiin monenlaisia luottamustehtäviä omalla paikkakunnallaan. Sulo nukkui pois kotonaan illalla 24.2.1982 57- vuoden ikäisenä, pitkälle edenneeseen sepelvaltimotautiin.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Tappajan painajainen Pentti H, Tikkanen.(Kirja on kirjoitettu Aimo laakson muistelmien pohjalta, Aimo Laakso oli Sulo Huttusen joukkueenjohtaja.)

Olin saksalaisten vanki.Pentti Haapakoski  (Haapakoski kertoo omista kokemuksistaan saksalaisten leiriltä Norjasta. On ollut samalla leirillä kun Sulo Huttunen)

Lapin sota1944 -1945 Mika Kulju

”Äiti minä elän”muistelmateos Sulo isän kokemuksista lapin sodassa, sotavankeudesta ja elämästä sodan jälkeen 60-luvulla suomessa. Pirkko Juntu

kuvat:

Sulo Huttusen valokuva kokoelmat

Aimo Laakso kuva vankileiristä

 Koonnut:

Sulo Huttusen tytär

Pirkko Juntu