YleistietoaRintamamiehetKuvat ja videotLotta Svärd

Sukunimi:

Tiikkainen

Etunimet:

Irma

Syntynyt -.-.1936

Talvisota:

Jatkosota:

Ei ollut Lapin sodassa

Lähteet:

Irma Tiikkainen: Evakon tarina

Evakon tarina

Olen Irma Tiikkainen o.s. Sarho. Syntynyt Impilahdella vuonna 1936. Olen joutunut jättämään kotiseutuni kaksi kertaa. Isäni Eino Sarho oli poliisina syntymäpitäjässään Impilahdella ja äitini Anni o.s. Ivakko oli kotoisin Salmin Lunkulansaarelta.

Impilahti nimestä on monta tarinaa.Yhden mukaan venäläinen ruhtinas olisi rakastunut paikkakuntalaiseen neitokaiseen, mutta tämä ei ollut suostuvainen kosintaan, vaan hyppäsi veteen ja hukkui. Tapaus olisi sattunut juuri Impilahden vuonon kohdalla ja sai paikkakunta nimensä.

Impilahti oli 904 neliökilometrin laajuinen kaunis pitäjä, jossa Laatokan vuonomaiset lahdet ulottuivat kilometreittäin kauas sisämaahan. Asukkaita oli noin 15 000, mitkä jakautuivat kirkonkylän ja 27 muun syrjäkylän kesken. Suurin taajama-alue kirkonkylän lisäksi oli Pitkäranta, missä oli teollisuutta, sairaala ja keskikoulu. Asukkaat harjoittivat mm. kalastusta, maanviljelyä ja kaupankäyntiä. Pitäjässä oli kovasti teollisuuttakin ja kaivostoimintaa. Kitilän kivet, puolijalot graniitit tulivat tutuiksi aina Ruotsin ja Venäjän valtaapitävien kruununjalokivinä.

Uskonnoltaan pitäjän väki oli puoliksi luterilainen ja puoliksi ortodoksinen. Isäni oli luterilainen, äitini ortodoksi. Lapset kastettiin siihen aikaan isän uskoon, niinpä meidätkin.  Veljemme vartuttua aikuiseksi hän muutti uskontonsa äidin mukaan ortodoksiksi. Luterilainen kirkko seisoi keskellä Impilahden kirkonkylää, pienoisella mäellä. Pitkärannassa oli luterilainen rukoushuone ja ortodoksinen kirkko. Pitkin pitäjää oli seitsemän ortodoksi-rukoushuonetta eli tsasounaa.

Kirkonkylällä, kauniilla Viipulanniemellä oli Itä-Karjalan kansanopisto. Se oli rakennettu vuonna 1906 ja palanut 1927. Sitten paikalle oli rakennettu 4-kerroksinen, valkeaksi rapattu komea talo, minkä oman kylän pojat räjäyttivät 1939 lähtiessään sotaa pakoon. Opiston luonnontieteiden opettajana oli ollut Lauri Kristian Relander ennen presidenttikauttaan. Opisto jatkaa toimintaansa edelleen Punkaharjulla.

Marraskuun lopulla 1939 jouduimme lähtemään evakkoon sodan jaloista. Reessä oli tätini (äitini 19 - vuotias sisko), Arja-siskoni ja minä. En muista, kuka oli kuskina. Äitini juoksutti pissapottaa viimeisenä tavarana rekeen, ennen kuin läksimme ajamaan kohti Outokumpua. Mummo oli vienyt kaksi vanhempaa siskoani mukanaan Poriin, jossa setämme asui. Isä ja äiti jäivät vielä asioita hoitelemaan Impilahdelle. Sen joulun asuimme jollain Outokummun kansakouluista. Evakkomatkamme jatkui vähitellen Viinijärven ja Riistaveden kautta Vieremälle ja siitä edelleen Kauppilanmäkeen. Kauppilanmäessä on vieläkin se talo tallella, suuren kuusen juurella, jossa asuimme. Osuuskaupanhoitaja Erkki Kukkonen oli erittäin lapsirakas ja minähän taisin olla jokapäiväinen riesa hänen kodissaan.

Vuonna 1941 marraskuussa palasimme takaisin Impilahdelle. Lunta oli maassa, kun kuljimme isän kanssa Luukkaanmäkeen mummolaan, missä olimme ns. välirauhan ajan. Kirkonkylä oli säästynyt pommituksilta, joten mummola oli pystyssä ja kohtalaisen siistissä kunnossa. Ns. “siivousporukka” opettaja Olga Pajarisen johdolla oli tullut jo elokuulla siivoamaan ja “rikittämään” talot asumiskuntoon venäläisten jäljiltä. Kirkko oli ehjä, mutta penkit oli numeroitu. Olisikohan sitä käytetty elokuvateatterina. Myöhempien tietojen mukaan kirkko oli palanut 1950-luvulla.

Me lapset saimme vapaasti kulkea lähimetsissä, enkä muista vanhempieni varoittaneen meitä mistään ammuksista tms. räjähteistä. Ja kyllä me leikimme kotia, vaihdellen kenkiä tarpeen mukaan. Meistä tuntui, että koko Venäjän maan kengän ronttoset oli tuotu Impilahdelle. Sinä talvena oli paljon kettuja. Siskoni Elinan kanssa yritimme pyydystää niitä narunpätkällä – tuloksetta. Mutta isäni ja hänen Uuno-veljensä ampuivat kauniit kettupelleriinit äidille ja mummolle.

Syksyllä 1943 läksin kouluun ensimmäiselle luokalle. Kun eräänä aamuna heräsin, oli meille yöllä syntynyt tyttövauva – ihan yllättäen. Eipä silloin vielä kerrottu etukäteen perheenlisäyksistä, eikä ainakaan lapsille. Kesät olivat siellä lämpimiä ja talvella sai laskea mäkeä kotikallioilta.

Tuli heinäkuu 1944. Iltaisin äitini seisoi ikkunan vieressä ja katsoi punaista kajastusta ja pahaenteistä jyminää idän suunnalta. Se tiesi taas lähtöä. Kun kuorma-auton lavalla läksimme ajamaan asemalle äitimme sanoi: “Katsotakaa tytöt kotia, sitä emme tule näkemään enää koskaan”. Emme ymmärtäneet asian vakavuutta, meistä oli hauskaa päästä auton kyytiin. Isäni ja äitini eivät nähneet kotia enää koskaan, mutta me nuorempi sukupolvi olemme käyneet kotiseudullamme useita kertoja.

Kun evakkojuna läksi kohti Sisä-Suomea, oli siinä 60 vaunua ja 2 veturia. Kuljimme kaksi viikkoa härkävaunussa halki Suomen Lapuan asemalle, josta oli kuljetus edelleen Vimpeliin. Lapuan aseman lähellä oli hevostarha ja minä rohkeana tyttönä ajattelin mennä hevosia taputtelemaan, mutta siihen tuli kokoiseni poika, joka sanoi: “Älä koske niihin hevosiin, ne ovat minun isäni”. Silloin ensi kerran tunsin olevani koditon evakkolapsi, eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Vimpelissä äitini sai myös viileän vastaanoton yrittäessään ostaa eräältä talolliselta heiniä lehmällemme. Talvi kului siellä, isämme oli melkein koko talven Seinäjoen sairaalassa. Seuraavana kesänä koulujen loputtua tulimme Vieremälle, jonne isällemme oli osoitettu työpaikka. Vieremäläiset ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Meillä on ollut hyvä täällä, mutta kaipaus Karjalaan on pysyväistä.

Kun ensi kerran 1990-luvulla kävimme “luvan perästä” kotiseudullamme, ei mummolaa enää ollut, vain kivijalka. Mutta meidän riemuksemme 1920-luvulla rakennettu kivinavetan alaosa ja sen katolla oleva sementtinen vesisäiliö olivat tallella. Kun heinäkuussa tänä vuonna 2012 Vieremän kansalaisopiston sotahistorian piirin matka kulki Impilahden kautta, saimme mieheni ja minä taas kerran ihailla pystyssä olevaa kivinavettaa – minun pyhiinvaelluskohdettani.