Vappu lähti 18-vuotiaana tyttönä kotoaan Kuhmon Palorannasta. Jatkosodan sytyttyä nuori nainen työskenteli aluksi kioskissa, mutta pian häntä pyydettiin siirtymään Korpilinnaan muonitustehtäviin. Seuraavat neljä vuotta kuluivatkin Korpilinnassa. ” Se oli sotatoimialuetta ja se oli sotilasravintola.” Kuhmoa pommitettiin, mutta Vappu eli nuoren tytön arkea sodasta huolimatta. Työtä riitti ja Korpilinna tuntui kodilta. ” Minä en osannu pelätä mittää, eehän siitä oes mittää tullu.”

Ruoaksi keitettiin sitä mihin tarpeet riittivät. Välillä tytöt työskentelivät myös sairaalassa haavoittuneita ruokkien. Erään kerran Vappu ihmetteli kuorma-auton lavalle nostettuja valkoisin liinoin peitettyjä myttyjä. Kysyessä asiaa selvisi, että auton lavalla makasi kuolleina Vapun koulutovereita, jotka olivat
joutuneet desanttien uhreiksi. Sota näytti kaiken kauheutensa rintamalinjojen läheisyydessä, mutta hyvääkin raskaisiin vuosiin liittyi. Sotilaiden joukosta nuori mies Olavi Näätänen osoittautui sanavalmiiksi nuorukaiseksi, joka tuli reippaasti juttelemaan. Yhteinen elämä alkoi Kuhmon seurakuntatalolla, kun
nuori pari vihittiin.

” Sitten tuli rauha. Sittehän myö päästii poes sieltä. Kun Korpilinna lakkautettii, pelotti mitä työtä saisi.”Huolimatta sodan loppumisen helpotuksesta ei lähtö Korpilinnasta ollut helppo, sillä kaikki tuttu piti jättää. ” Kyllähän se oli sitten kun lähettii Oravaesiin nii menelo raskasta se oel lähteminen. Tuntu että se oel koti..jäe.”

Vapun äiti oli Haapajärvellä nuorempien sisarten kanssa, heidät oli evakuoitu sinne kuoma-autolla
ja lopulta junalla. Kauan ei perhe ehtinyt nauttia yhteisestä ajasta.Vapun äiti sairastui syöpään ja kuoli. Vappu ja Olavi rakensivat elämänsä Vieremän Salahmille, jonne muutti paljon muitakin pääosin Korpiselästä lähtöisin olleita siirtolaisia. Lopulta Vieremäkin alkoi tuntua kodilta.