”Minun sotataipaleeni alakaa semmosesta niinku se alakaa kaikkii muihinnii, että kutsunnassa ensinnäe – 41 loppuvuojella talavella kävin kutsunnoissa. Ja -42 sitte tammikuussa oli miärätty Raaheen
palavelukseen ja sielä Raahessa kolome kuukaatta suuri piirtee mäni.”

Varusmiespalveluksen jälkeen Tauno suuntasi ansaitulle lomalle ja tämän jälkeen Jukolan mottiin Rukajärvelle JR 10. ” Sielä annettii pientä harjotusta vielä kansa.[…] Minäkii kävin semmosen tarkka-ampuja kurssin.” Miehet määrättiin hiihtoharjoituksiin ja ruokaakin sai syödä kunnolla. Tiedossa oli,
että isompaan partioon oltiin lähdössä, mutta ajankohta ja kohde ei ollut miehistön tiedossa. Miehet herätettiin keskellä yötä, muonat reppuun ja partio harjoittelemaan maastoon. Linjojen takana sijainnut Nuokkijärven vanha kenttävartio oli yksi harjoituspartioiden kohteista. Majoituksen tarjosivat JR
31:n vanhemmat miehet teltassaan, he päivittelivät sotilaiden nuorta ikää. ” Voe että mininkä tässä ollaa mänössä[…] Että kun tuommosia nuoria, jopa sitä vaelle ettei lapsiks nimittänneet. Mehän
oltii tietysti puhas nuamasia ja näkihän ne, että myö ollaa nuorta porukkata.” Aamulla partio jatkoi Nuokkijärvelle ja hiihteli takaisin omaa porukkaansa.

ErP 4 sissi Eino Penttilä oli partionsa kanssa tehnyt helmikuussa 1943 ennakkotiedustelun Jeljärven tukikohtaan. Maaliskuussa 1943 tuhoamispartio lähetettiin Jeljärvelle.  ” Erräänä kaanina aamuna kututtii meejät kassaa ja sanotii, aatot tulloo sillä ja sillä kellon lyömällä. Ja autot tuli ja me lastaduttii autoon ja vieläkään ee tietty minnekkä myö männää.” 14.3.1943 lähti tukikohdasta. Mukana oli 24 upseeria, 69 aliupseeria ja 388 miehistön jäsentä. Ontajärven rannalla miehet purettiin autosta ja teltat pystytettiin järvenrannalle. Päivän lepäilyn jälkeen illan hämärtyessä miehet vaihtoivat puhtaat lumipuvut päälle.”Oltii ihan puhtaan valakonen porukka.” Pappi piti miehille puheen ja niin hiljaiset jonot alkoivat laskeutua suksin Ontajärven jäälle. ” Se oel vähä semmonen aaveporukka kun ihan valakeet lumipuvut päällä ja reppui päällä oli valakee semmonen vaate.”

Hyökkäys Jeljärven huoltokeskukseen oli suunniteltu alkavaksi yöllä. Tunnustelija kuitenkin hiihti vihollisen varmistusladulle ja suunnitelmaa piti muuttaa. Partio sai Päämajasta luvan hyökätä aamulla, joten 16.3. kello 10.00 alkoi hyökkäys Muurmanskin radan pistoraiteella ja Jeljärven kylässä, joka tuhottiin. Myös puhelinyhteydet katkaistiin. ” Tuho oli valtava! Mikä sielä oli mitä tehtii. ” Venäläiset vastasivat tuleen, toivuttuaan järkytyksestä. Partio pääsi irtautumaan ja kokoamaan kaatuneita ja
auttamaan haavoittunutta luutnanttia, jota koetettiin saada tuotua rivakasti kohti Suomea.

Paluu omille linjoille alkoi samana päivänä. Illan suussa partio oli saavuttanut harjanteen Kuutsjärven itäpuolella, josta avattiin tuli kohti suomalaisia joukkoja. Osaston johtaja, lähetti kaksi pientä konepistoolipartiota, joihin Tauno ja Ate Hälinenkin kuuluivat, siirtymään hiljaisesti harjanteen päälle. Pääjoukko piti edelleen yllä kosketusta viholliseen. Harjanteen yli päästiin kolmen tunnin taistelun jälkeen. Tauno, Ate ja kolmas mies määrättiin varmistamaan latua harjanteella. Pian kolme venäläistä hiihtikin vastaan, suomalaiset huomattuaan se kääntyi vähin äänin takaisin.

Varmistusporukka hiihti omaa latuaan pitkin takaisin päin. Ongelmaksi Taunon ja Aten kannalta
muodostui pian tunnussana, jota partiota johtanut luutnantti heiltä jankkasi iltahämärässä. Pojat tekivät kaikki temput mitä hätäpäissään osasivat, mutta pimeässä kuului kuinka aseiden liikkuvat osat vedettiin taakse. ” Mehän oltii savolaesia ja myö puhuttii savvoo. […] Meellä oel pitkä keskustelu.” Lopulta kysyjät uskoivat, kun Tauno hädissään kirosi kovasti savonkielellä. Luutnantti kysyi pojilta kuka heistä oli kironnut. Taunon myönnettyä sen olleen hän luutnantti totesi: ”Kuule poeka, savon murre pelasti sinun henkesi. Sillo oli helepotus kun oltii siinä.”

Partio saapui Kuutsjärven rantaan ja venäläiset ahdistelivat eteneviä miehiä. ” Venäläenen porukka toevotti meejät ja se meetä vähä voeteli siihen järven rantaan.” Lentokoneen oli määrä turvata
miesten jään ylitys, mutta jostain syystä konetta ei sovittuna aikana kuulunut. Lopulta kone tuli ja tukalaksi muodostunut tilanne rannassa helpotti. Suomalaisjoukot pääsivät pakoon jäälle. 
Vastarannalla, omassa tukikohdassa, väsyneet partiomiehet könysivät kukin tavallaan rantatörmälle. ”Ate sano minulle että lähetään saunaan. Minä sanoen, että minä en pysty.”

Yö sujui nukkuessa teltassa ja matka jatkui aamulla kuorma-autolla Vansjärven rannalle. ”Sielä sitten ommii korsuihin, mistä oel lähetty.” Seuraavana yönä venäläiskoneet pommittivat joukkoja läpi yön. Paikalle raahattu ilmatorjuntatykki auttoi tulevina öinä, enää ei pommeja tippunut. Partioreissulle jääneille miehille pidettiin läheisessä kanttiinissa muistotilaisuus. Paikalla oli myös korpikenraali Erkki Raappana pitämässä tilannekatsausta miehilleen.

Osasto Puustisen Jeljärven tuhoamisretkelle osallistui Vieremän miehiä Tauno Remeksen lisäksi mm.  JR 10:n    1.pataljoonan 2. komppanian 2. joukkueesta Leevi Uotinen, Väinö Pehkonen,  Soini Lappalainen, Ate Hälinen ja Eino Rivinoja. Tämän joukkueen johtajana toimi Pentti Osola ja komppanian päällikkönä kapteeni Pulkkinen.  Lisäksi jääkärijoukkueesta oli mukana Erkki Sahlström  ja JR 10:n kolmannesta komppaniasta Veikko Druhva.  Veikko jäi sitten vangiksi paluumatkallaan Ontajärven jäällä.

Taunon loppu sota muodostui lähinnä partioinnista ja linjassa olemisesta. ” Pallon taestelu oel aekanaan sitte. Myö oltii kenttävartiossa siihen aekaan sitten.” Taunon porukka varmisti pataljoonaa, osa komppanjassa oli kenttävartiossa. ” Kuultii kyllä hyvi selevää se valtava tykistöammunta mitä sielä Pallossa sielä tapahtu. […] Venäläenen yritti kaekin mokomin että se oes meejän pitäny suaha. Tietoi mukkaa se on aena välillä suana ja välillä ottanut omansa poes.” Tappiot olivat molemmin puolin isot.

”Tulloo aekanaan tieto, että on rauha tullut.[…] Aamulla sitte jookkueenjohtaja ilimottaa korsussa että rauha on tullut. Ja päevä oltii vähä hölömönä ” Pojat ehtivät jo innoissaan juoda rauhankahvit, mutta venäläinen ampui vielä seuraavan yönkin suomalaisten asemia. ” Meellä oel semmonen käsitys asiasta että jos piällyshoosut heettää poes jalasta ni se on varmasti asemii lähtö.” Pojat kuitenkin riisuivat housunsa ja iltayöstä näin kävikin. ”Jookkueenjohtaja parkasee, että asemii ampua ee sua, mutta kettää ee sua laskee läpi.” Todellinen rauha tuli vasta seuraavana aamuna ja edellisen yön selkkauksesta johtuen suomalaisjoukkojen oli vaikea uskoa sen pitävän paikkansa.

” Tuli tieto, että lähdettävä kotia päin. Ja ne reput selekään ja korsut jätettii sinne, semmoseen kuntoon kun ne nyt jäe sinne.” Joukot luovuttivat maata määrätyn verran päivässä ja vihdoin vanha rajakin ylitettiin. Sen kohdalla Tauno tuumasi: ” Se oel viimenen kerta, kun minä tuolle puolelle lähin.”

Iisalmea kohti Tauno pääsi syksyllä. Satoi reippaasti ja matka kesti monta päivää. Porukkaa jäi Sonkakoskelle ja Sukevalle välillä pois matkasta. Ouluntien varresta myös soittokunta liittyi mukaan ja loput joukot marssivat Iisalmen lyseolle. ” Se soettokunta oel ihmeellinen se sae kävelyn keppeemmäks.” Lyseolla miehet saivat syödä ja lepäillä, myös aseet piti lopulta luovuttaa, mutta koululle siunaantuneet pikku pojat saivat niitä aluksi katsella ja puhdistaakin. ”Sinne siunaantu pikku poekia ja ne oes mielellää puhistannu kivääreitä.” Lopulta Tauno pääsi palaamaan kotiin Vieremälle, josta vuosia aiemmin sotaan lähtenytkin.