Kauko ja hänen veljensä Kalevi olivat lapsesta asti paljon yhdessä, vaikka ikäeroa pojilla olikin 8 vuotta. Kauko vanhempana, lähti armeijaan toukokuussa 1939 Uudenkaupungin rakuunarykmenttiin Lappeenrantaan. Syyskuussa 1939 kuljettivat miehet rajalle, vaikka sotaan ei tahdottukaan vielä tuolloin uskoa. Kauko oli Räisälässä kun sota syttyi, miehet teurastivat karjan ja polttivat talot. Siviilit saivat vain
kaikkein välttämättömimmän mukaansa evakkotaipaleellensa.

Lemetin motti aiheutti talvisodassa suomalaisille päänvaivaa, sillä voimat eivät tuntuneet riittävän
sen tuhoamiseksi. Toisaalta venäläisillä ei ollut voimia murtautua uloskaan. Kylmä ja nälkä tekivät lopulta tehtävänsä hyisessä korvessa. Kauko haavoittui helmikuussa 1940 Lemetin motin kahakoissa. Kauko ja Lassi Eskelinen Niemisiltä määrättiin tuhoamaan viholliskorsu, pojat tekivät sen tyylillä. Kauko pudotti  ”eväät ” korsuun luukusta ja Lassi hyökkäsi ovelle. Konekivääri sarja osui Lassiin ja Kauko koppasi kaverinsa kainaloon lähtien raahaamaan häntä omalle puolelle. Venäläinen hyökkäysvaunu osui kuitenkin Kaukoon ja niin pojat jäivät haavoittuneena makaamaan linjojen väliin.

” Ja se huavottunna sinne kentälle. Ja se Lassi ollu sylissä sillä ja tuota sitte pimmee tullen hakenu ne omat poes. Kaakolla män kuulo siinä ja toesesta korvasta ja toenen käs poekki.”

Kauko oli pitkään sotasairaalassa toipumassa, kotona ehdittiin jo luulla pojan kuolleen.

Jatkosodan savottaan Kauko lähti monen muun vieremäläisnuorukaisen tavoin JP 5 riveissä. Konekiväärikomppania oli Kaukon osoite ja miehestä tehtiin konekivääriampuja. Peurujoen taistelussa Heikki Puumalainen avusti ja Kauko ampui, yhteistyö toimi hyvin. Konekiväärin paikkaa piti muuttaa taistelun kuluessa, jotta vihollinen ei paikantaisi pesäkettä. Siitä reissusta molemmat selvisivät ehjinä.

Aittojoella Kauko kuitenkin haavoittui, kun venäläinen oli päässyt yllättämään pistimen kanssa. Jokivarteen taisteluasemiin käyneet suomalaiset ja saksalaiset joukot ehtivät parahiksi katsomaan kun venäläiset räjäyttivät sillan edestä. ” Heti siinä jokivarressa. Ihan niihin ensmäesten aatoen eestä ampunu ne sillat nurin venäläenen. Niihin oel pakko pysähtyä siihen penkalle.” Ryhmänjohtaja oli ampunut Kaukoa ahdistelleen venäläisen sotilaan, joka kaatua rötkähti Kaukon päälle. Ruumista pois
selvitellessä Kaukoon osui. Haavoittunut oli joutua saksalaisten mukaan, mutta pääsi suomalaiseen sotasairaalaan parantelemaan haavojaan.

” Nämä Iisalamessa nämä lääkärit sano, että sinä oot  huittasi sitä sottoo kääny, että ee tarvii ennee linjoelle lähtee. Ni se Kaako oel sanonu, että ee muuta kuin laita ommaan porukkaan, että minä en jiä tänne kottiin.”

Venäläiset joukot aloittivat suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944 Karjalan-Kannaksella, myös muilla rintamilla paineet lisääntyivät. Vanhat ikäluokat kutsuttiin takaisin palvelukseen ja nuoria miehiäkin marssirintamille suoraan armeijasta. Kauko sai avukseen nuoria miehiä, joille sota näytti heti raadollisen puolensa suurissa puolustustaisteluissa.

” Siinä oel hirmu kahakat ja sitte nuoria miehiä tullu konekivääri apumieheks[…] Poejat itkennä ja rukkoellu kun tuota että tästä ee elävänä selevitä. Kaako oel vuan sanona, että ee ne kaekki kuole sottaan, ee siihen piä luottaa. Että koetetaanhan pärjätä.”

Kauko piti huolta nuorista sotilaista ja teroitti heille, että kamppeita ei saa jättää vaan kaikki pitää tuoda mukana. Palava metsä oli täynnä savua ja tykistökeskityksen vuoksi multaa lensi ilmassa. Nuoret miehet eivät pysyneet perässä vaan eksyivät rytinässä. ”Hänen piti konttoomalla ja millä konstilla tahhaan ehtiä ne poijat aena kässiin, että sai vietyä matkassa ne.”

Kauko oli oikeassa, aina joku sodasta selviää elävänä kotiin. Näin hyvin kävi myös Kaukolle. Hän selvisi sodasta kotiin Vieremälle, jatkamaan nuoren miehen elämää siviilissä.