Arvin isä kuoli pojan ollessa lapsi. Perheen lapsista oli kuitenkin seuraa toisilleen ja välit läheiset. Sota-aika koetteli kovasti Arvinkin perhettä, viisi veljestä oli yhtä aikaa sotahommissa ja vanhin veli kaatui Prääsän valtauksessa. Hän oli ehtinyt jo käydä maamieskoulun ja lupautunut jatkamaan tilan pitoa. Toinen Arvin veljistä haavoittui vaikeasti päähän. Kun Arvin vuoro oli astua palvelukseen, hänet lähetettiin Miehikkälään jalkaväkikoulutukseen JR 23. Pian nuorukaiselle löytyi uusia töitä lähettinä pataljoonan esikunnasta. ” Se oel vähä juoksupojan homma mulla.”

Pataljoonan komentaja laittoi rintamalle tulleet nuoret miehet kaivamaan yhdyshautoja. Arville jäi sellainen kuva, että komentaja ei halunnut nuorukaisia etulinjaan vaan nämä saivat totutella sotatoimialueeseen rauhassa. Suurhyökkäykseen asti pojat saivat kaivaa yhdyshautoja Rautu-Metsäpirtti välillä.

Arvi joutui leikkaukseen Kiviniemen kenttäsairaalaan, jonne pian alkoi tulla oman joukkueen haavoittuneita poikia. Sairasloman jälkeen oman porukan etsiminen tuotti vaikeuksia, mutta etsintöjen jälkeen se löytyi Vuosalmelta. Suurimmat taistelut olivat jo rauhoittuneet, mutta pienempiä kahakoita sattui.

Miehet saivat määräyksen, että Raassuon niityn alue on vallattava. Arvi muistaa kulkeneensa kolmen pojan porukkana taistelun aikana. Heistä ensimmäinen astui miinaan ja katkaisi jalkansa, mutta pysyi tajuissaan ja lähti raahautumaan omille linjoille päin. Lääkintämiesten oli sanottu seuraavan perässä. Helsinkiläispoika haavoittui myös:” Se vähä säikähti ja sano mitä minä teen? Minä sanoen lähe poes kun verta tullee. ” Arville ei tullut pahempaa vahinkoa räjähdyksessä ja hän jatkoi hyökkäystä. Raassuon niityn yli hyökätessä haavoittui ja kaatui paljon suomalaisia. Pelätty piiskatykki teki pahaa jälkeä: ” Sitä minä pelekäsin että viepi pään mennessää. Kun olivat ni imakoita ampumisia.”

Luutnantti Kauppila huusi irrottautumiskäskyn ja suomalaiset alkoivat perääntyä haavoittuneita evakoiden. ” Se jäi mieleen että kuulaa lensi. Ja minä juoksin. Juoksin niin paljo kun kerkesin. Lapsellinen olin vielä sillon kun kuvittelin, että auttaa kun juoksee kovasti.” Vanhempi sotilas käski suojautua ojaan kunnes tilanne rauhoittuisi.

” Siinä se sitte jatku ja siinä tuli rauha sitte.” Huolimatta tiedosta, että rauha oli tullut, venäläiset ampuivat tykeillä koko yön. Lapin sotaan oli Arvinkin lähdettävä, vaikka pahasti vilustuikin pyöräillessään vesisateessa linjoilta kohti Suomea. Kova kuume nousi ja väsynyt sotilas vuoroin hytisi teltan pohjalla ja härkävaunussa. Tuttu kersantti huolehti kuumepotilaasta, joka hiljalleen alkoi virkistyä Etelä-Pohjanmaan tietämillä.

Oulusta lähdettäessä kova vatsatauti yllätti kuumeen heikentämän miehen ja niinpä hän joutui potemaan tautia sotasairaalaan. Sotaan ei enää tarvinnut parantumisen jälkeen lähteä vaan Arvi pääsi siviiliin.

” Minulla oli tämmösiä kohtalon varjeluksia omasta mielestäni kyllä. […] Minä tämmösistä kaikista suurimmista tapauksista pelastuin. […] Onnen kaupalla…”

Vuosalmen taisteluista Arvia muistettiin 2. luokan Vapaudenmitalilla.

Sodan päätyttyä Arvi tapasi Katrinsa Iisalmessa ja nuoripari meni vihille. Arvin haavoittuneen veljen perhe pyysi nuoria avuksi Arvin kotitilalle, jossa vierähtikin kahdeksan yhteistä vuotta. Katrin vanhemmat pyysivät vuorostaan avuksi Katrin kotitilaa pitämään. Maatalous tarjosi mieleistä työtä, jota Arvin ja Katrin poika jatkoi sukupolvenvaihdoksen jälkeen. Arvi toimi arvokkaassa tehtävässä Vieremän Rintamaveteraanien sihteerinä 27 vuotta ja johtokunnan jäsenenä edelleen. Johtokunta vuosia on vuoteen 2012 mennessä kertynyt peräti 34. Lisäksi hän on edustanut osastoa vuosien saatossa Rintamaveteraanien Pohjois-Savon piirin kokouksissa ja piiriä monissa Rintamaveteraaniliiton kokouksissa. Järjestötyöstä Arville on myönnetty Rintamaveteraaniliiton kunniamerkki, samoin myös Tasavallan Presidentin myöntämä mitali. Liikunta - ja urheilu on kuulunut myös Arvin jokapäiväiseen elämään.