Väinö Pursiainen lähti armeijaan Vieremältä 10.9.1941 Kemiin Koulutuskeskus 16:sta. Vain 10 päivää ennen Väinöä lähti kylältä toinen porukka 1921 syntyneitä nuorukaisia armeijan harmaisiin. Väinö muistelee palvelleensa Kemissä joulukuulle 1941 asti, jonka jälkeen pojat siirrettiin Lieksaan  täydennyskeskukseen. Jo samana iltapäivänä pojat komennettiin kuorma-auton lavoille ja ajettiin Rukajärvelle yötä myöten. Väinö sijoitettiin II/JR 52, joka oli muodostettu lähinnä savolaisista joukoista. JR 52 oli osa Raappanan johtamaan 14. Divisioonaa, jota tunnetaan myös Korpidivisioonana..

”Sielä se sitten alako.” Jatkosodan rankka hyökkäysvaihe oli jo joulukuussa 1941 hiljentynyt asemasodaksi, niinpä vihollisen kanssa käytiin pieniä kahinoita. Väinö sai ensimmäisen kosketuksen viholliseen kun hänet määrättiin partion mukaan, jonka tehtävä oli hyökätä venäläisten kenttävartioon. Hyökkäys yö sattui kuitenkin olemaan kirkkaan kuutamon valaisema. Partio perääntyi paljastumisvaaran vuoksi takaisin omille linjoille.

Pataljoonan jääkärijoukkue lähetettiin helmikuussa 1942 tiedustelemaan venäläisten lentotukikohtaa. Tällöin tapahtui Väinön toinen kosketus viholliseen. ” Törmättii yks yks semmonen kukkula sielä ja sitte oel lentotiedustelun mukkaan venäläisillä tukikohta. No partio sinne lähetettii kahtommaa. […]viiskymmentä ukkoo.” Kukkulan päältä ei kuitenkaan löytynyt mitään, muutamat partiomiehet tarkastivat tilanteen. Tukikohdasta ei ollut tietoakaan.

Partiolla oli epäonnea. Joukkueenjohtaja haavoittui vaikeasti keuhkoihin ja ryhmänjohtaja päähän.  ”Sillohan sitä sae ens kerran kuunnella minkälaesta se tuo tappelu on.” Tunnustelijana hiihtänyt Väinö siirrettiin partion hännille, mutta kun taistelu alkoi, oli nuoren sotilaan vaikea löytää omaa ryhmäänsä.  Haavoittuneita koetettiin saada mukaan, mutta vihollinen sai suomalaiset mottiin.

” Sen verran siinä että piti sitä haavottunutta koettaa jelepata. […] Sen verran meetä oel opetettu, että suksista tehtään luatta ja veetään mukana poes.” Väinön auttaessa haavoittuneita jalkoihin lensi kranaatti, joka venäläiseen tapaan oli varsin lyhyellä ”varoajalla” varustettu. Auttaja ehti heittäytyä hankeen, mutta tajunsa menettänyt haavoittunut makasi hangessa. Kranaatti teki pahaa jälkeä. ” Tuli partionjohtaja siihen. Nyt äkkiä taepaleella, ollaan motissa!”  Väinö jäi muusta partiosta jälkeen kun toinen suksi oli taistelun kahinassa ehtinyt hävitä. Toisen suksen löydettyään hän joutui jättämään haavoittuneet, sillä hän ei voinut yksin vetää montaa miestä turvaan. Väinö myös uskoi, että partio
palaisi pian takaisin taistelupaikalle ja noutaisi haavoittuneet.

” Sitte ku rupesin poes tulemaan sieltä, yhen kuusen juurelta kaver kömpi. Ja minä tunsin sen.  Jookkuekaverhan se oel. Ja tuota sillä ee ollu ku yks suksi. Ja myö uuvestaa vielä siihen tappelupaekalle, että suohaan toenen suks kaverille, mutta sielä ee suatukkaa ennee mittää.”

Aamuyöllä väsyneet pojat suunnistivat Ontajoen rantaan. ” Yht äkkiä rävähti tuli meetä vastaa Ontajoen, Ontajoen penkassa oltii. […] Litteeks siihen ja minä hivuttaavui suojaan siihen.”

Todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin suomalainen kenttävartio, omien puolelle yrittäneet pojatkaan eivät muistaneet alueella sijaitsevan venäläistä kenttävartiota. Päivä ehti valjeta kokonaan ennen kuin löysivät omien pariin. Poikia oli osattu odottaa, sillä muu partio oli antanut tiedon jälkeen jääneistä miehistä. Väinön kantapää paleltui partioreissun aikana, sillä pakkasta oli tuntuvasti. Uni maistui yön harhailun jälkeen. Omaan yksikköön eksyneet toimitettiin vasta seuraavana päivänä. ”Oelhan se että tämmöstäkö tämä sota on?” Vieremälle oli jo ehtinyt levitä huhu Väinön katoamisesta ja hänen uskottiin kaatuneen Rukajärven korpeen. Pian huhulta katkesi siivet, kun partiosta palannut nuorukainen kirjoitti kotiinsa olevansa kunnossa.

Ensimmäinen loma Väinöllä oli vasta heinä-elokuun taitteessa kesällä 1942. ” Minun loma viivästy aena kun sattu tulemaa semmonen tilanne. Alako tuntua että sielä ee tule lomia.”

Muurmanskin rata oli Neuvostoliitolle merkittävä henkireikä, jonka kautta kulki muun muassa
amerikkalaisten lähettämät varustetoimitukset. Tästä syystä radalla oli myös suuri poliittinen merkitys ja juuri tämä aiheuttikin Mannerheimille usein päänvaivaa. Toisaalta Neuvostoliiton joukoille virtaava materiaali heikensi suomalaisten joukkojen tilannetta kautta rintamalinjojen, mutta toisaalta radan häirintä tuhotöin aiheutti kansainvälistä paheksuntaa. Väinö muistaakin suurehkojen partioiden yrittäneen muutamaan otteeseen päästä Muurmanskin radan suuntaan. Sekä divisioonan partiot että päämajan kaukopartiot kävivät aika ajoin kurittamassa Muurmanskin rataa.

Rukajärven suunnassa Koivuniemen kylässä sijainnut venäläinen tukikohta kiinnosti Väinön mukaan suomalaisia Rukajärven sotilaita: ”Sielä kylässä oel se venäläesten vakituinen asuinpaekka. […] Sinne päen sitä piti tehä niitä tutkimusreessuja.”  Partiota pyrittiin käyttämään sekä tuhoamis- että tiedustelukäytössä. Venäläiset olivat kuitenkin valppaina ja eräänkin kerran tiedustelupartio joutui kääntymää takaisin lentokoneen yllätettyä partion keittopuuhista keskellä korpea.

Huolimatta niukoista lomista Väinöllä oli tuuriakin niiden suhteen. Suurimmat taistelut käytiin miehen mukaan juuri silloin kun hän oli käymässä kotosalla. Loppu sodan ajaksi Väinö siirrettiin jalkaväkikomppaniaan Ilomantsin suunnalle. Kesä-heinäkuunvaihteessa tilanne Kannaksella ja Aunuksen suunnalla oli jo rauhoittunutpahimmasta. Ilomantsin suunta oli kuitenkin vaarassa, sillä venäläiset joukot olivat jo murtautuneet valitettavan pitkälle.  Mottimestarina tunnettu kenraalimajuri Erkki Raappana sai käskyn lyödä vihollinen Ilomantsissa. Hän perusti ryhmä Raappanan, johon kuului myös hänen miehiään Korpidivisioonasta, yksi näistä korpisotaan tottuneista nuorukaisista oli Väinö. Ilomantsissa saavutettiin Raappanan johdolla yksi jatkosodan viimeisistä merkittävistä voitoista. Vihollinen motitettiin Kuollismaa-Ilomantsi tielle ja tuhottiin suurilta osin. Myös päämajan kaukopartiot osallistuvat erittäin vahvasti aseistettuna Ilomantsin suunnan taisteluihin tuhoten venäläisten materiaali ja joukkokuljetuksia vihollisen selustassa. Suomalaiset saivat lyötyä neuvostodivisioonat Ilomantsissa kesällä 1944. Voitolla oli merkittävä psykologinen vaikutus Kannaksen kirvelevien tappioiden jälkeen.

Monta tuttua kaveria jäi Rukajärven korpeen. Muiden kotiutettujen nuorukaisten mukana Väinö kuitenkin palasi Ilomatsista kotiin Vieremälle aloittelemaan nuorenmiehen elämää siviilissä.