Veikko Eskelisen sota alkoi haikeissa merkeissä. Hän osallistui kutsuntoihin 1.4.1943 Rientolassa. Vasta 18 vuotta täyttäneen nuorukaisen äiti oli kuollut edellisenä yönä. ” Äeti kuoli, ni kelloja soettelivat kun sielä rivissä seestiin.” Lähes kaikki kutsuntoihin osallistuneet nuoret miehet ohjattiin Nurmeksen Porokylään, vain Veikko ja kaksi muuta poikaa joutui lähtemään muualle varusmiespalvelustaan suorittamaan. Uuno Huttunen komennettiin Veikon kanssa Santahaminaan, Toivo Leinonen taas lähetettiin Lappeenrantaan ratsuväkeen.

Veikko saapui tammikuussa 1944 Äänislinnaan iltapimeällä muiden nuorukaisten mukana Helsingistä mullivaunuissa. Mukana saattajana oli tuttu luutnantti ja matka kesti kolme päivää, koska asemilla jouduttiin odottelemaan muuta liikennettä.

” Sitte kun sinne Äänislinnaa mäntii iltapimmeellä ni serkku Taano Eskelinen oel Laaguksen HTK:n se oel henkilötäädennyskeskus vääpelin tehtävissä ja Taano oel ovella vastaaottamassa ja sano tännehän sitä sinäkii tulit, vaekka minä sillon 43 jooluna, joolun aekaan oltiin yhtäaekoo lomalla. Semmonen juhlaloma oel mulla ja Taano sano että tulehan sinne porukkaan sinäkii. Minä sanoen että ne sanoo sitä nii hirvee ankaraks porukaks  että jospa sinne ee tartees tullakkaa. Vuan sitte se Taano siinä ovella sano että tännehän sinä kuitennii tulit. Minä sanoen että tännehän se pit tulla kuntännehän ne laetto.”

Äänislinnassa nuorukaista vastassa henkilötäydennyskeskuksessa oli serkku Tauno Eskelinen.
Yön seudun jälkeen lauantaipäivänä miehet pääsivät viestipataljoonaan. Seuraavat kolme viikkoa kuluivat joutuin Kukonmäellä Äänislinnassa, viikoksi ehdittiin mottitalkoisiinkin. Veikko ja lapinlahtelaispoika Martti Raatikainen tekivät yhdessä halkoja Syväriin vievän radan varressa.

Helmikuussa1944 Veikko sai siirron Laguksen panssariprikaatiin ja nuoren sotilaan tie vei  Viipurin seudulle. Mannerheim siirsi ”reservinsä” Viipuri-Tali-Lappeenranta alueelle. Joukot aloittivat linnoitustyöt helmikuun aikana hieman porrastetusti, toimien siis samalla reservinä. Paljon vieremäläisiä nuorukaisia palveli esimerkiksi JP 2, joka sijoittui siirron jälkeen Talin aseman kaakkoispuolelle.

Veikon porukan työmaana oli aivan uuden puhelinlinjan rakentaminen. ” Se lähti siitä kuulusta Portinhoekasta ja Talin kaatta Perolle ja Säeniölle, monta kilometriä. Semmonen kiintee kirkasjohtolinja. Ja se ole ihan monen kuukaaven työhomma. Ne sielä kannaksen tien varrella oel ne Pero ja Säeniö.” Kesäkuussa 1944 Veikko toimi Laguksen komentopaikalla eräänlaisena taistelulähettinä, sillä puhelinlinjat eivät kestäneet kovaa tykistötulta ja ilmapommituksia. ” Sitten semmonenkii oel ku niitä ratistejaki oel. Ne venäläeset sae peelattua ne ratiosanomat. Ne oel sillo jo nii tekijöetä ne venäläeset, ni ee hirvinnä ku salasanomia laettoo.”

Juhannuksen jälkeen miehet komennettiin Juustilaan, Saimaan kanavan varteen. Panssaridivisioonan komentopaikka perustettiin kallioleikkaukseen Juustilan kylän itälaitaan, mutta venäläiset selvittivät sijainnin nopeasti. ” Yks päevä tulloo 90 lentokonetta pommittammaa sitä komentopaekkoo. […] Taevas oel yhtenä peltikattona. ” 28.6.1944 kello 15.00 alkaen vihollisen pommikoneet ja maataistelukoneet moukaroivat komentopaikkaa, jolla oletettiin kenraalimajuri Laguksen tuolloin olleen. Hän oli kuitenkin vain hetkeä aikaisemmin poistunut viestikomentajan ja majuri Åkermanin kanssa 11. Divisioonan komentopaikalle. Paikalle jääneet upseerit, joukossaan aliupseereita menehtyivät. Uusi komentopaikka sijoitettiin Rättijärvelle, jonne myös pommituksesta selvinnyt sotilasmestari Kiema radioautoineen hakeutui.

” Vuosalamelle ku sitte mäntii ku se Tali-Ihantalan tappelu raahottu jo. Ja sielä Vuosalamella sitte venäläeset piäs… pääs Vuoksen yil jo tulemaa Ääräpiän eteläpuolelta ja se Laaguksen porukan hälyttivät sinne sitte tuas ja sinne aatoella mäntiin.”

Venäläiset aloittivat massiiviset pommituksensa Äyräpäässä ja Vuosalmessa aamuyöllä 9.7.1944. Vihollinen tuli Vuoksen yli Vuosalmessa ja jatkoivat seuraavana yönä voimakasta hyökkäystä panssarein ja rynnäkkötykein. ” Sielä oel kova komento että on työnnettävä viholliset takasi Ääräpiähän. Ja kahen aekaan yöllä alako se vastahyökkääs sielä ja minä kiskoen sielä komentopaekalta tapsit ihan siihen mistä jääkärit lähti hyökkeemään.”

Vastahyökkäys kuitenkin epäonnistui. Joukossa oli paljon täydennysmiehiä osa jo talvisodan
kokeneita vanhemmanikäluokan sotilaita osa taas nuoria miehiä, jotka taistelivat ensimmäisiä taistelujaan. Panssariprikaati oli kokenut raskaita tappioita alkukesän aikana, joten kokeneista miehistä ja johtajista oli pulaa. Taistelutahtoa kuitenkin löytyi, vaikka yhteen ei vielä oltu ehdittyä hioutuakaan.
Venäläisten kannalta tilanne oli hyvä, sillä hyökkäystä helpotti sekä lähtö että tulorannan toimivuus. Ne olivat erinomaisia joukkojen kuljetusta ajatellen ja venäläiset saivatkin kuljetettua määrätietoisesti joukkojaan syöksyvenein, ponttonilautoin ja ponttonein Vuoksen yli. Tykistökeskitysten aikana suomalaisten puhelinlinjat eivät kestäneet, joten koko viestijoukkue komennettiin komentopaikan ja keskeisten tukikohtien välille. He korjasivat vikoja sitä mukaa kun niitä ilmeni. Puhelinyhteydet saatiin näin toimimaan välttävästi, huolimatta siitä, että vihollinen käytti häirintälaitteita yhteyksien
häiritsemiseen.

Elokuussa 1944 Veikko komennettiin Ensoon ja syyskuussa matka jatkui Kaipiaisten kautta
Ouluun. Tarkoitus oli lähteä junakuljetuksen savonrataa pitkin Ouluun, mutta saksalaiset olivat räjäyttäneet vaurioita junarataan Kontiomäen ja Oulun välissä. Niinpä Veikko ja muut nuorukaiset suuntasivat Pohjanmaan kautta kohti Oulua. Vanhemmat ikäluokat ja SS-miehinä palvelleet kotiutettiin, mutta suurin osa nuorista miehistä lähti lapinsotaan saksalaisia vastaan. SS-miesten ei tarvinnut taistelemaan lähteä saksalaisia vastaan, mikäli eivät halunneet. Miehet purettiin junasta Oulun Toppilassa ja majoitettiin Tuomiokirkon läheiselle koululle kaupungin keskustaan.

Vääpeli laittoi Veikon Yli-Kiimingissä harjoittelemaan varusvaraston hoitamista, sillä varastonhoitajan
paikka oli vapautumassa vanhemman sotilaan kotiutuksen myötä. ” Siitä sitten aena mäntii. Ne puhelinlagat oel jo sitte sekasi Kiimingistä lähtii […] Siitä Kiimingistä Lapin…Norjan rajalle asti. Monta sattoo kilometriä.” Marraskuussa 1944 Veikko joutui muiden mukana Sodankylään. Vastassa oli kuitenkin tuttu mies Eerikka Hentiläinen Vieremältä. Hän toimi keskuspäällikkönä Sodankylässä. Mukavana miehenä Eerikka oli katsellut ja pystyttänyt keskus - ja vikapartioporukkaan tuleville pojille teltat valmiiksi. Pakkasta oli kuitenkin niin paljon, että jäiselle maalle pystytetyissä teltoissa ei tahtonut nukuttaa. Kuljetuksenkin aikana miehet olivat aika ajoin juosseet muutaman kilometrin, jotta eivät olisi paleltuneet auton lavalle.

Uudenvuodenaattona miehet siirrettiin Rovaniemelle ja sieltä muutaman päivän päästä Hämeenlinnaan. ” Ja sitte alako niinku vakituinen väki meelle se lapin soan jäläkeen vielä. Muute ee oes
kooluutettavia jääny armeejaan. Ja heenäkuun viimenen päevä 1945 sitten siviiliin piästii sitte.”  

Sodan jälkeen Veikko viljeli maata yhdessä veljensä Jussi Eskelisen kanssa Taavettilan kauniilla tilalla Vieremällä. Veikko veti maanviljelyksen ohessa puhelinlinjoja pitkin kyliä. Töitä riitti tunnolliselle tekijälle niin paljon kuin omilta töiltään ehti tekemään. Sota-ajalta työstä olikin jo kertynyt runsaasti kokemusta. Sodasta palannut nuorukainen saikin käyttää ammattitaitoaan useiden
vuosikymmenten ajan.