Sotavankileirit Neuvostoliitossa

Talvisodan alla Neuvostoliiton alueelle perustettiin yhteensä 8 vankileiriä ulkomaalaisille sotavangeille. Marraskuun loppuun mennessä vuonna 1939 perustettiin myös erikoisleirit ja vankien vastaanottopaikat, erityisesti silmällä pitäen suomalaisia vankeja. Talvisodan sytyttyä Neuvostoliitossa herätti erittäin suurta kummastusta toisaalta suomalaisten kova vastarinta ja toisaalta sotavankien vähäinen määrä, sillä suomalaisvangeille oli varattu jopa 46 900 paikkaa sotavankileireiltä.

Talvisodassa vangeiksi jääneitä vieremäläisiä oli sijoitettu Grjazovetsin leirille 600 kilometriä Leningradista itään. Leiri sijaitsi Vologdan alueella ja sieltä oli noin 7 kilometriä Grjazovetsin rautatieasemalle. Tämä erityisesti suomalaisia sotavankeja varten perustettu leiri ei ollut kuitenkaan valmis vastaanottamaan vankeja ja neuvostoviranomaiset raportoivat leirin epäkohdista. Grjazovetsin sotavankileiri oli perustettu entisen Kornilovin luostariin, mutta alueella sijaitsi tietojen mukaan myös entinen lepokoti. Sotavangeille oli varattu tiloiksi yksi entisen luostarin rakennus, kerhorakennus sekä kaksi kolmikerroksista taloa. Vangit oli sijoitettu rähjäisiin oloihin hyvin tiiviisti, jopa kolmekerroksisille lavereille. Paloturvallisuus oli olematon ja lattioilla oli suoranainen romahdusvaara etenkin talojen ylimmissä kerroksissa.

Talvisodan osalta voidaan kuitenkin arvioida, että suurimmaksi osaksi sotavankien kohtelu Neuvostoliitossa oli maan lainsäädännön mukaista. Suomalaisia sotavankeja oli suhteellisen vähän, joten leirit pysyivät melko hyvässä järjestyksessä ja ruokaakin riitti melko hyvin verrattuna jatkosodan vuosiin. Lähes kaikki hengissä selvinneet suomalaiset palautettiin takaisin kotimaahan sodan päätyttyä. Neuvostoasiakirjojen mukaan vain 19 vankia jäi Neuvostoliittoon.

Tilanne muuttui kuitenkin jatkosodan vuosina 1941–1944, kun Neuvostoliitto joutui perääntymään sodan alussa. Huonon sotaonnen vuoksi sotavankileirejä saatiin valmiiksi vain 19 suunnitellun 30
leirin sijaan. Edes valmiina olleet leirit eivät olleet käytännössä valmiita ottamaan vastaan sotavankeja. Heinäkuussa 1941 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto hyväksyi uuden asetuksenna sotavangeista. Tämä asetus asetti upseerit parempaan asemaan miehistöön nähden. Käytännössä asetus oli kuitenkin edeltäjänsä kopio ja myötäili suurin piirtein Geneven sopimuksessa vuonna 1929 sovittuja linjoja sotavankien kohtelusta. Jo elokuun lopussa 1941 sotavankeja koskevat ravitsemusnormit poistettiin ja ruoka-annosten koko pieneni merkittävästi. Koska sotavankeja käytettiin Neuvostoliitossa muun muassa teollisuus ja maataloustöissä huomattiin työkuntoisten vankien määrän väheneminen tuottavuuden putoamisena. Kuitenkin kuolleisuus Neuvostoliiton sotavankileireillä oli korkea jatkosodan vuosina. Karagandan leirin kuolleisuusluvut ovat synkimmät, jopa 29,5 % leirin vangeista menehtyi syyskuuhun 1942 mennessä. Suurin syy korkeaan kuolleisuuteen oli nälkiintyminenja erilaiset sairaudet, jotka helposti iskivät kurjissa oloissa eläviin vankeihin.

Sotavankeja kuoli leirien lisäksi pitkien kuljetusten aikana. Haavoittuneet sotilaat eivät aina saaneet
asianmukaista hoitoa, eivätkä perusterveetkään miehet kestäneet aina viikkojen junamatkoja vankileireille, ilman ruokaa ja juomaa. Suomalaisten sotavankien hautoja on vaikea paikantaa, sillä ennen vuotta 1943 ei leireille ollut annettu määräystä pitää rekisteriä kuolleista tai heidän viimeisestä leposijastaan. Esimerkiksi kuljetusten aikana kuolleet vangit jätettiin rautatieasemien johdon huoleksi. Toisaalta Neuvostoliitossa suoritettiin myös uudelleen hautaamisia,joten varmaa tietoa hautapaikoista on vaikea löytää.

Rauhan sopimuksen 10 artiklan mukaisesti sekä Suomi että Neuvostoliitto sitoutuivat palauttamaan sodan aikana vangitsemansa vieraan vallan kansalaiset. Neuvostoliitossa lähes kaikki suomalaiset vangit koottiin palautusta varten Tšerepovetsin leirille. Palautus toteutettiin vaiheittain. Suomessa sotavankeudesta päässeet miehet kuulusteltiin tarkoin, sillä Neuvostoliiton tiedettiin ”värvänneen”
pakottamalla sotavankeja vakoilijoikseen. Toisaalta vankeudessa olleilta miehiltä saatiin ”lumipallotekniikalla” runsaasti tietoa muista vankeudessa olleista suomalaisista. Tieto oli erityisen tärkeää niiden kohdalla, jotkakuolivat leireillä. Kun sotavankeudesta selvinneitä miehiä alkoi päästä kotiin, alkoivat myös muiden sotavankien omaiset saada tietoja läheisistään palautettujen miesten mukana. Kaikista ei tietoja kuitenkaan saatu, osa katosi iäksi rakkailtaan.

Sotavangeiksi jääneitä vieremäläisiä sotilaita

 1. Druvfa Veikko            

Syntymäaika: 8.1.1923 

Sotilasarvo: stm              

Joukko-osasto: 3./I/JR 10

Jäi vangiksi: Osasto Puustisen retken paluumatkalla 17.3.1943 Ontajärvellä. Retki Ontajärveltä-Jeljärvelle 14.-17.3.1943.

Palautettiin Suomeen: 22.11.1944

Leirit: Sorokka, 158 eli Tšerepovets (Vologdan alue), Rukajärvi-Ontajärvi

 2. Hartikainenn Erkki Alfred

Syntymäaika: 30.4.1923

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: 5./II/JR52 

Jäi vangiksi: 11.2.1943 Ontajoki

Palautettiin Suomeen: 25.12.1944

Leiri: 158 eli Tšerepovets (Vologdan alue)

3. Huttunen Väinö Viljam

Syntymäaika: 25.3.1915

Sotilas-arvo: stm

Joukko-osasto: 4.Er.KKK/RT2

Jäi vangiksi: 2.3.1940

Palautettiin Suomeen: 20.4.1940

Leiri: Grjazovets

4. Juntunen Juho Pekka

Syntymäaika: 19.2.1905

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: 4. Er.KKK

Jäi vangiksi: 2.3.1940 Tuppuransaaressa

Palautettiin Suomeen: 20.4.1940

Leiri: Grjazovets, KuusA

5. Kattainen Yrjö

Syntymäaika: 23.4.1923

Sotilasarvo: korpr

Joukko-osasto: 5./15.Pr.

Jäi vangiksi: 13.7.1944 Putkisaari

Palautettiin Suomeen: 22.11.1944

Leiri: 157 eli Boksitogorsk , 158 eli Tšerepovets (Vologdan alue)

6. Kauhanen Reittu

Syntymäaika: 30.1.1904

Sotilasarvo: korpr.

Joukko-osasto: 4.Er.KKK/RT 2

Jäi vangiksi: 2.3.1940 Tapparan linn.

Palautettiin Suomeen: 20.4.1940

Leiri: Grjazovets

7. Martikainen Vilho Ernesti

Syntymäaika: 5.12.1897

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: T-Komp

Jäi vangiksi: 16.3.1940 Kollaa

Palautettiin Suomeen: 26.4.1940

Leiri: Petroskoi, Siestarjoki

 8. Remes Eino Olavi

Syntymäaika: 3.7.1918

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: 6./II/JR 8

Jäi vangiksi: 6.7.1944

Palautettiin Suomeen: 22.11.1944

Leiri: Vitele, 158 eli Tšerepovets (Vologdan alue), Kolatselkä-Tulemajoki

9. Rönkkö Juho Nikolai (Hannes)

Syntymäaika: 26.11.1898

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: 1./JP 5/2.JPr

Jäi vangiksi: 13.9.1941 Onkamus (Olkoila)

Kuoli: 19.6.1942

Kuolinsyy/ tiedon välittäjä: Tauno Seppänen välitti tiedon: Kuoli 8/42 vatsatauti, vesipöhö; SA T 19472/2:OA

 10. Rönkä Pentti Kalevi

Syntymäaika: 8.6.1923

Sotilasarvo: stm

Joukko-osasto: 5./15.Pr

Jäi vangiksi: 13.7.1944 Putkisaari

Palautettiin Suomeen: 22.11.1944

Leiri: LL; 157 eli Boksitogorsk ja 158 eli Tšerepovets (Vologdan alue)

Hannes Rönkön tarina:

Vieremäläinen Juho Rönkkö kutsumanimeltään Hannes oli rauhan vuosina siviilissä metsätyönjohtaja. Hanneksen vangitsi venäläinen partio 13.9.1941 Onkamuksessa matkalla esikuntaan, vain polkupyörä ja lakki löytyivät polulta. Alueella tiedettiin liikkuvan useita venäläispartioita, joista yhden vangiksi Hannes joutui. Suomalaispartio lähti sieppauspartion perään, mutta aikaa oli ehtinyt kulua niin kauan, että jäljille ei enää päästy. Vuoden 1942 aikana alettiin kotiuttaa ennen vuotta 1908 syntyneitä miehiä, Hanneskin olisi päässyt todennäköisesti pian kotiin ikänsä puolesta.

Toisin kuitenkin kävi, Hannes joutui Karagandan sotavankileirille, jossa hän toisen sotavangin Tauno Seppäsen mukaan teki tavallisia vankileirin töitä. Kova nälkä altisti sotavankeja erilaisille sairauksille, joihin useat vankeusvuosien aikana kuolivatkin. Näin kävi myös Hannekselle kesäkuussa 1942. Tietojen mukaan vesipöhö ja vatsatauti veivät perheen isän. Vuosi 1942 oli erittäin vaikea elintarviketilanteen osalta niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin. Vankien ruoka-annoksia vähennettiin, vaikka ne olivat jo ennestään olemattomat. Hanneksen vaimon korviin kantautui aluksi vain huhuja Vieremälle aviomiehen kuolemasta, mutta hieman myöhemmin lentolehtisessä tuli tieto kuolemassa. Tauno Seppänen antoi
lisää tietoa Hanneksen vaiheista leirillä. Hannes haudattiin sotavankileirille 99/1:n hautausmaalle, Spasskin kylään. Hänet siunattiin Vieremän hautausmaahan helmikuussa 1947.

Hanneksen perhe pärjäsi kovalla työnteolla, äiti piti hyvän huolen omistaan.  Äidin ja viiden lapsen lisäksi perheeseen kuului Hanneksen isä, joka oli lapsille ukin lisäksi myös isän asemassa. Pieni Jaakko poika, joka syntyi isän vangitsemisen jälkeen, kulki ukin mukana kalassa ja peltotöissä. Perheellä oli hyvä turvaverkko ja läheisiä sukulaisia, kuten Hanneksen siskon tyttäret. He olivat jo nuoria ja nuoria aikuisia, tytöt auttoivat lasten hoidossa ja pitivät kotia kunnossa äidin työskennellessä.

Aluksi perhe muutti Salahmille pieneen mökkiin. Myöhemmin Rönkön perhe rakensi rintamamiestilan Mesilään, jonne myös monet karjalaisperheet rakensivat uutta elämää. Elämä alkoi asettua uomiinsa, vaikka isää olikin kova ikävä.