Sukunimi:

Juutinen

Etunimet:

Leo

Syntynyt 26.7.1919

Kuollut 6.10.2007

Talvisota:

Ei tiedossa

Jatkosota:

JR4

Ei ollut Lapin sodassa

Lähteet:

Talvisodan ja välirauhan aika

Syksyllä 1939 Leo Juutinen oli Peltosalmen maamieskoulussa. Marraskuun lopussa johtaja Hirvensalo tuli kertomaan oppilaille, että venäläiset olivat hyökänneet Suomeen, muun muassa Helsinkiä oli pommitettu, mistä johtuen koulunkäynti jouduttiin keskeyttämään. Sotaväen käyneet palasivat yksikköihinsä. Muut oppilaat pääsivät lähtemään kotiseuduilleen ja niin Leokin palasi kotiinsa. Niihin aikoihin Iirannalle alkoi tulla paljon siirtolaisia, joita Leo kuljetti hevosella sijoituspaikkoihinsa. Tätä kesti kutsuntaan asti. Sodan alussa Haajaisilta kotoisin oleva, Leon ikätoveri, Hannes Nousiainen oli Iisalmen asemalla vartiossa ja kuoli aseman lähellä olevan kellarin pommituksessa. Hän oli ensimmäinen Leon tuntema sodan uhri.

Sotaväkeen Leo joutui 19.1.1940. Iisalmesta lähti pitkä juna Ilmajoelle, missä miehet jaettiin yksiköihin ja heille jaettiin varusteet eli vyö ja kokardi. Muilta osin ”kamppeet” olivat omia. Majoitus oli järjestetty entisen suojeluskuntatalon vintille. Ilmajoen kirkossa pidetyn sotilasvalatilaisuuden jälkeen lueteltiin aliupseerikoulutukseen joutuvat miehet, joihin myös Leo kuului. Koulutus oli järjestetty 200 metrin päässä suojeluskuntatalosta sijaitsevalle keskikoululle, missä koulutusvastaavina oli kaksi upseeria, luutnantti ja vänrikki. Esitelleensä itsensä luutnantti, 6-kymppinen ”ukonkäppyrä” lisäsi lopuksi sanat ” ja tapani tulette tuntemaan”. Sitä vastoin vänrikki oli lupsakka mies, mutta häntä ei paljon näkynyt. Näin ollen kouluttajina olivat pääsääntöisesti alikersantit.  Majoitustiloissa nukuttiin laudoista ”kyhätyillä” makuusijoilla. Leon petikaverina oli Aarne Voutilainen, joka nimitettiin myöhemmin Mannerheim-ristin ritariksi. Leo ja Aarne olivat myöhemmin pitkiä aikoja samoissa joukkueissa. Koulutus, mikä oli aika rankkaa, kesti kolme viikkoa.

8.3.1940 Leo komennettiin lähellä linjaa olevaan 2. ErP II:een Kannaksen Enäjärvelle, missä alkoi 2 – 3 päivää kestänyt koulutus. Tämän jälkeen osa miehistä, Leo mukaan luettuna, siirrettiin aivan linjan tuntumaan, minne pystytettiin teltat. Sinne tuotiin jatkuvasti haavoittuneita ja kaatuneita, ja alituinen tykkien jylinä oli jokapäiväistä. Ryhmäjakoa ei vielä tässä vaiheessa suoritettu, vaan odotettiin mahdollista rauhan tuloa. Ja niinhän se rauha sitten tulikin. Muutaman vuorokauden kuluttua miehet siirrettiin kuorma-autoilla takaisin Enäjärvelle, missä miehet olivat kuukauden päivät koulutuksessa.

Enäjärveltä 2. ErP II siirrettiin Kuopioon, missä miehet olivat aluksi majoitettuina Valkeisten koululla, Männistön kirkossa ja kasarmilla. Lopulta kaikille järjestyi majoitus Valkeisten koululla. Kuopiossa tehtiin uusi jako ja yksikön nimeksi tuli 2. JP II. Sen jälkeen alkoi muutaman kuukauden koulutus, jossa oli mukana myös korkeasti koulutettuja nostomiehiä ja nuoria vapaaehtoisia.

Kesäkuussa 1940 Leo komennettiin kaasukurssille Alavudelle. Kolme kuukautta kestäneen kurssin jälkeen hän meni kotiin muutaman viikon lomalle. Kotona oli jo odottamassa uusi komennus. Loman jälkeen hän joutui koulutusaliupseeriksi Pohjois-Savon kansanopistolle. Tämä komennus kesti kaksi kuukautta, minkä jälkeen Leo palasi yksikköönsä ryhmänjohtajan ja kouluttajan tehtäviin.

Myöhemmin syksyllä Leo sai siirron Laguksen joukkoihin Riihimäelle. Tiukkana komentajana Lagus piti kurissa myös komppanian päälliköt. Kerran yöllä hän teki itse hälytyksen ja komppania oli paikalla ajoissa lukuun ottamatta nuorta päällikköä, Tuomas lipokoskea, joka myöhästyi. Kaikkien läsnä ollessa Lagus ”ripitti” päällikköä. Ajan myötä Lipokoski kehittyi ja hänestä tuli prikaatin paras komppanianpäällikkö.

15.1.1941 kaksi aliupseeria, Leo ja Matti Hentunen, sekä 8 muuta miestä Pohjois-Savon sotilaspiirin alueelta määrättiin pioneerikoulutukseen Korialle. Jonkin ajan kuluttua tuli kysely ajokortin omaavista miehistä. Kaksi ajokortillista miestä löytyi ja toinen heistä oli Leo. Näin ollen he joutuivat yhden viikon kestävälle häkäpönttöautokurssille, minkä jälkeen pioneerikoulutus jatkui. Koulutuksessa tutustuttiin perusteellisesti kaikenlaisiin miinoihin ja niiden isku- ja sytytysjärjestelmiin.

Korialta Leo komennettiin Vehkalahden pitäjän Härmään, missä yksi joukkue pioneereja oli purkamassa talvisodan aikaisia miinakenttiä. Vastatulleita koulutettiin ja vähitellen he pääsivät pienen porukan mukana miinojen purkutyöhön, mikä oli vaarallista. Muun muassa kahdelta Leon ryhmässä olleelta mieheltä meni sormet ja aikaisemmin joku oli jopa kuollut miinan räjähtäessä. Noin 5 kilometrin päässä Vaalimaalta sijaitsevassa Härmässä joukkueet olivat jatkosodan alkuun asti.

Jatkosota

Jatkosodassa Leo joutui II/JR 4:n pioneerijoukkueeseen, joka oli aluksi Vaalimaan lähellä, aivan venäläisten etulinjan tuntumassa, purkamassa putkimiinakenttiä. Korpraali Aalto haavoittui pahoin venäläisten piiskatykkitulituksessa ollessaan konttaamassa pois miinakentältä. Leo oli auttamassa haavoittunutta. Tämä oli hänen ensimmäinen, todellinen sotakokemuksensa.

Kun suomalaiset lähtivät etenemään, venäläiset alkoivat kuormata varastojaan ja luultavasti varastojen pienentämiseksi ampuivat tykeillä suomalaisia kohti. Yksi sirpale meni Leon kypärän etulipan läpi, mutta muuta vahinkoa ei tullut. Venäläiset perääntyivät ja suomalaiset kulkivat perässä edeten muun muassa Kanneljärven ja Mustinmäen kautta ja Viipurin yläpuolelta Tyrisevään asti niin, että Leningrad näkyi. Parisen viikkoa kestäneen etenemisen jälkeen lammaskaalikeitto maistui paremmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Tyrisevästä joukot kääntyivät takaisin, lastattiin junaan ja siirrettiin Porajärvelle, missä pioneerit korjasivat sillan. Seuraava etappi oli Selki, missä oli siviilejä. Suomalaisten tullessa he lähtivät pakenemaan Paateneeseen päin. Pelokkaat ihmiset tavoitettiin ja heidän annettiin palata takaisin Selkiin. Matkalla Paateneeseen venäläisten vastarinta oli melko vähäistä. Paatene vallattiin ja seuraava etenemissuunta oli Jouhivaaran kautta kohti Karjalan Maaselkää. Jouhivaarassa käytiin sitkeitä taisteluja. Venäläiset puolustautuivat konekiväärein betonikorsuissa. Viimein he kuitenkin antautuivat.

Karjalan Maaselässä oli ehkä noin yhden divisioonan verran venäläisiä. Yhtenä tukikohtana heillä oli iso hiekkahauta, missä oli paljon miehiä nuotioiden ääressä. Suomalaiset ampuivat krh:lla hautaan, jolloin tuli pahaa jälkeä ja viholliselle melkoisia tappioita. Maaselän ja Suurlahden välille oli ryhmittynyt paljon venäläisiä joukkoja, mistä johtuen suomalaiset joukko-osastot, joihin Leokin ryhmänsä kanssa kuului, joutuivat kovassa pakkasessa menemään kiertoteitä Suurlahteen. Metsiä pitkin kulkien ja kaksi vesistöä ylittäen matkalle kertyi pituutta 25 kilometriä. Suurlahdessa koottu joukkue, johon Leokin kuului, sai tehtäväkseen miinoittaa venäläisten huoltotie. Miinoja laitettiin kahteen kohtaan, ja pian saapuikin autokolonna. Miinojen räjähtäessä tuhoutui kolme täydessä vodkalastissa ollutta kuorma-autoa. Vähän tämän jälkeen 30 – 40 miehen porukka jäi mottiin. Pimeän tultua se murtautui rynnäköllä ulos motista siihen suuntaan, mistä olivat tulleet tielle.

Suomalaiset saivat vallattua Suurlahden ja teltat pystytettiin joen rantaan. Yksi partioista sai vangin, joka kertoi suuren joukon venäläisiä olevan pian tulossa tarkoituksenaan vallata Suurlahti takaisin. Tästä johtuen lähellä olevan mäen päälle kaivettiin taisteluhautoja ja autolla ajettavaa siltaa kohti laitettiin konekivääreitä. Seuraavana aamuna alkoikin sitten suurtaistelu, kun venäläiset ryntäsivät sillalle. Osa heistä pääsikin läpi, mutta sillalle jäi myös paljon kaatuneita. Myös suomalaisille tuli tappioita. Muun muassa yksi Leon joukkueen miehistä kaatui. Muutaman tunnin taistelun jälkeen venäläiset saatiin torjuttua. Taistelun aikana vanki oli kertonut, että venäläiset upseerit olivat vähän matkan päässä sillasta vahtimassa pyssyineen joukkojensa sillan ylitystä. Tehtävästä kieltäytyneet ammuttiin.

Erään kerran Suurlahden kylässä oli venäläisiä motissa. II pataljoonan komentajan, everstiluutnantti Viisterän johdolla 2 – 3 sotasaalisauton perään laitettiin hiekkasäkeillä ”fyllätyt” konekiväärit. Rykmentti ajoi venäläiset Seesjärven Suurlahden jäälle, minkä jälkeen suomalaiset tuhosivat suuren osan vihollisista autoilla takaperin ajaen ja konekivääreillä tulittaen. Osa pääsi pakenemaan lahden yli.

Suurlahden ja Maaselän välillä oli pistorata, jonka katkaisun Leon ryhmä sai tehtäväkseen. Apunaan heillä oli kaksi jääkäripataljoonan ryhmää. Pimeän tullen miehet lähtivät liikkeelle. Perille päästyään he huomasivat päivystysvartion kulkevan jatkuvasti radalla ja jäivät odottamaan vartion paluuta. Kun se hetki tuli, apujoukot ”hiljensivät” vartiomiehet ja pioneerit laittoivat panoksia 30 – 40 metrin matkalle sellaiseen radan kohtaan, missä se ylitti puron. Räjäytykset onnistuivat ja ratakiskoja alkoi lennellä ilmassa. Venäläisistä partioista johtuen miehet käyttivät eri reittiä palatessaan takaisin tukikohtaansa. 

Venäläiset valtasivat Suurlahden kolme kertaa takaisin. Loppujen lopuksi suomalaiset saivat sen haltuunsa. Kun taistelutoiminta hiljeni talvella 1942, Leo oli ryhmänsä kanssa tekemässä piikkilankalieriöitä ja laittamassa niitä linjojen väliin. Neljän ryhmän välillä käytiin myös piikkilankalieriöiden tekokilpailu, minkä Leon ryhmä voitti ja heidät palkittiin 14 vuorokauden lomalla.  Miehet suorittivat myös vartiopalvelusta Suurlahdella sijaitsevassa tukikohdassaan. Etulinjassa olevalla teltalla vartiovuoro kesti toistakymmentä tuntia. Pakkaset olivat kovia, enimmillään 45 - 47⁰C.

 

Kevättalvella 1942  JR 4, mihin Leo kuului, tuli Karhumäkeen. Siellä rykmentti lastattiin etelään päin menevään junaan. Matka keskeytyi Kontupohjassa, missä kevättulvat olivat syövyttäneet rataa. Äänislinnasta saaduilla täytemailla rata saatiin kuntoon vuorokauden kuluttua ja näin päästiin lähtemään kohti määränpäätä, Mäkriän asemaa. Sieltä matka jatkui Kuuttilahteen,missä oli myös saksalaisia joukkoja.Heidän majapaikkoinaan toimivat korsut muistuttivat perunakellareita. Aluksi suomalaiset olivat majoitettuina telttoihin, mutta myöhemmin jokaiselle joukkueelle tehtiin oma korsu. Komentokorsuihin laitettiin jopa koristeita. Pioneerien tehtävänä oli valohälyttimien ja miinojen laitto eri pataljoonien alueille.

7.10.1942 Leon ryhmä komennettiin rakentamaan valoansakenttää Kuuttilahden tykkikomppanian alueelle. Kiintopisteeksi otettiin yksi iso kuusi ja sen luota lähdettiin menemään eteenpäin. Yllättäen tuli vastaan saksalaisten tekemä miinakenttä, jota ei ollut merkitty karttoihin. Leo kulki edellä, mutta kevyen miehen painosta miina ei lauennut. Sen sijaan perässä tulevien miesten osalta kävi toisin, miina räjähti. Veikko Kuula menetti toisen jalkansa ja kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin. Toinen aseveli haavoittui käteen.  Myös Leo haavoittui jalkaan ja menetti tajuntansa samasta miinan räjähdyksestä.

Leo heräsi vasta JSP:llä.Sieltä hänet siirrettiin ensiksi Aunuksen sotasairaalan ja sieltä edelleen Siilinjärven sairaalaan, missä hän oli kuukauden päivät.  Kahden viikon toipumisloman jälkeen Leo joutui vartiopäälliköksi Kontiolahden mottiin.  Siellä oli piikkilangoin ympäröity iso talo, jossa oli noin 50 ”sekopäistä”, sairasta miestä. Pian Leo sai siellä olosta tarpeekseen ja alkoi pyrkiä etulinjaan. Tämä onnistuikin ja hän pääsi takaisin Kuuttilahteen. Siellä rykmentin adjutantti ehdotti kepin kanssa kävelevälle Leolle ”vaihtokauppaa”. Leo menisi rykmentin varastonhoitajaksi Matti Hentusen tilalle ja Matti siirtyisi Leon paikalle ryhmänjohtajaksi, ja niin tehtiin. Kuuttilahdesta Leo määrättiin Mäkrätjärvelle. Siellä jokainen joukkue rakensi hirsitalon. Hirret sahattiin ja päreet höylättiin kenttäsahalla. Rykmentin varastonhoitajanaLeon tehtävänä oli hankkia muita rakennustarvikkeita.

26.5.1944 Leo joutui Syvärin rannalle Semenskiin ja sieltä vähän myöhemmin Sammattiin, missä oli muun muassa miinojen laittoa. Sammatista joukot lähtivät perääntymään juhannusaattona, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi. Viteleen kautta perääntyminen ei ollut enää mahdollista, joten suomalaiset joutuivat kiertämään korpia pitkin Äänislinnaan menevälle tielle. Perääntymismatkan varrella oli paljon venäläisiä partioita.Vähän ennen Leppäsyrjään saapumista oli kova lentopommitus. Miehet olivat hajallaan, mistä johtuen tappiot jäivät melko vähäisiksi. Linjat laitettiin Leppäsyrjään, missä Leon ryhmä pystytti piikkilankaesteitä. Piikkilankoja haettiin Suomen puolelta. Eräällä piikkilankakuorman hakumatkalla Leo huomasi kahden venäläisen hävittäjäkoneen lähestymisen ja sanoi autonkuljettajalle, että nyt on mentävä heti ulos autosta ja metsään. Kun he olivat päässeet metsään, hävittäjäkoneet alkoivat tulittaa kuormaa. Koneet kaartoivat vielä takaisin ja aloittivat uuden tulituksen. Piikkilangat katkeilivat, mutta auto säilyi ilman pahempia vaurioita, ja matkaa päästiin jatkamaan.

JR 4 oli Leppäsyrjässä sodan loppuun asti. Rauhan tultua rykmentin komentaja lähti muiden komentajien kanssa tervehdyskäynnille venäläisten puolelle. Suomalaisten ja venäläisten joukkojen välinen alue oli miinoitettu, mistä johtuen reitti oli tarkasti merkitty. Valokuvatessaan vierailutapahtumaa rykmentin valistusupseeri, luutnantti Vaalo astui vahingossa reitiltä syrjään.Näin ollen miina räjähti ja Vaalo menehtyi saamiinsa vammoihinsa.

Ansioistaan sodassa Leolle myönnettiin 1. ja 2. luokan vapauden mitalit.