Sukunimi:

Huovinen

Etunimet:

Eino

Syntynyt 14.5.1917

Kuollut 14.3.2008

Talvisota:

5./JR39

Jatkosota:

2.JPr

Ei ollut Lapin sodassa

Lähteet:

Eino Huovinen

Talvisota

Keväällä 1938 Eino Huovinen kuului armeijaan menevään ikäluokkaan, mutta laihuudesta johtuen hän sai vuoden lykkäystä. Toukokuussa 1939 Eino sai kutsun JP 3:een Mikkeliin, jossa oli myös muita Vieremältä kotoisin olevia miehiä kuten mm. hänen serkkunsa Mäkelän Pentti (Hukkanen). Vanhempaan ikäluokkaan kuuluvana Pentti oli eri komppaniassa, mutta tuttavia löytyi myös samasta komppaniasta ja vieläpä samasta sängystä. Tuttu mies Vieremän Nissilästä nukkui alapetillä kun taas Einolla oli käytössään yläpeti. Mikkelissä kesä kului alokkaille kuuluvia tehtäviä suorittaen. Ohjelmassa oli pitkiäkin pyörämarsseja mm. Heinolaan ja takaisin.

Karjalan kannaksella järjestettiin elokuun alkupuolella suuret taisteluharjoitukset, joihin myös JP 3, Eino mukaan luettuna, osallistui. Harjoitukset päättyivät Viipurissa sijaitsevalla kentällä järjestettyyn paraatiin, jonka ohimarssia oli vastaanottamassa myös Mannerheim. Oli mahdoton helle ja useita tunteja kestäneen seisomisen aikana miehiä pyörtyili. Paraatin jälkeen paluu takaisin Mikkeliin tapahtui menomatkan junakyydistä poiketen polkupyörillä ajaen.

 Elokuun loppupuolella Eino määrättiin aliupseerikouluun. Tähän vaikutti osaltaan se, että hän oli ollut mukana suojeluskuntatoiminnassa poikavuosista lähtien. Koulu toimi Jukkalassa, mutta siellä hän ehti olla vain runsaat kaksi viikkoa. Siviilistä oli otettu autoja armeijan käyttöön ja kun autonkuljettajista oli pula, Eino määrättiin tähän tehtävään.

Uuden tehtävän myötä Eino joutui lähtemään uudestaan Kannakselle ja siellä Kivennavalle. Majoitus oli järjestetty Kahijärvellä sijaitsevalle seurantalolle, mistä käsin tehtiin linnoitustöitä. Eino toimi ”keittiöajoneuvon” kuljettajana siirtäen kuorma-autoa ja siihen koukulla kytkettyä peräkärryä tarpeen mukaan.

Marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Kivennavan kirkonkylään alkoi lennellä kranaatteja, mistä johtuen porukka siirtyi Lintulan luostarin lähellä olevalla joelle viivytykseen. Pian miehet joutuivat kuitenkin perääntymään useita kymmeniä kilometrejä aina Kyyrölään saakka, missä viettivät yönseudun. Seuraavana päivänä he siirtyivät Kämärän ja Huumolan välillä olevan maantien varteen ja leiriytyivät sinne. Öisin miehet kävivät tukilinjassa linnoitustöissä ja palasivat leiriin aamuhämärissä. Eino oli yksi niistä autokuskeista, joiden tehtävänä oli huolehtia miehistön edestakaisista kuljetuksista.

Tammikuussa 1940 oli kovat pakkaset ja kirkkaista pakkasilmoista johtuen oli vaikeaa pitää tulia teltassa. Heti kun vihollinen näki savua, alkoivat kranaatit lennellä. Yhden kerran kranaatin iskusta johtuen iso kivi tuli katon läpi telttaan, mutta onneksi kukaan ei sattunut olemaan kiven putoamispaikalla. Autokuskeille tuotti hankaluuksia myös miehistön kuljetukset tukilinjaan, sillä autojen valot oli säädettävä niin, että valo tielle tuli vain pienestä raosta. Siinä tuli kuljettajille lämmin, kun yrittivät pitää autoja tiellä. Perille päästyään he saivat sitten yönseudun värjötellä pakkasessa. Yksi autonkuljettajista oli Kiuruveden Luupuvedeltä kotoisin oleva Erkki Tiikkainen. Yhdessä Eino ja Erkki kaivoivat montun, johon laitettujen pehmikkeiden päällä he sitten ”kärvistelivät”. Mutta sekään ei auttanut. Eino vilustui niin pahoin, että sai keuhkokuumeen ja joutui Lappeenrantaan Arvilan koululla toimivaan sairaalaan.

Runsaan kahden viikon kuluttua Eino pääsi toipumislomalle. Kotimatka oli vaivalloinen, mistä johtuen hän vilustui ja keuhkokuume uusiutui. Aluksi häntä hoidettiin kotona Vieremällä lääkärin käydessä tarkastuskäynnillä päivittäin. Toipumisen edistyttyä Eino siirrettiin Iisalmeen sairaalaan muutamaksi viikoksi ja sieltä edelleen Lappeenrantaan kaupungin keskustassa olevassa lyseorakennuksessa toimivaan sairaalaan. Muutaman päivän kuluttua Lappeenrantaa pommitettiin. Pommit eivät osuneet koulurakennukseen, mutta silti kaikki ikkunat särkyivät ja kaikki rakennuksessa olleet ihmiset joutuivat olemaan yön kellaritiloissa. Seuraavan päivän ja yön aikana kaikki potilaat ja henkilökunta siirrettiin Vaasaan, missä Eino oli vielä rauhan tullessa.

Sairaalasta päästyään Eino joutui vielä takaisin armeijaan. Aluksi sijoituspaikkana oli Miehikkälä, sen jälkeen kesän ajan Kuopio ja lopuksi taas Mikkeli, mistä hän pääsi siviiliin syksyllä 1940. Välirauhan aikana Eino oli Pohjolan Liikenteen autonkuljettajana Lapissa, missä hän hoiti edestakaisista tavarakuljetuksista välillä Ivalo – Liinahamari.

Jatkosota

Koko jatkosodan ajan Eino Huovinen palveli eversti (myöhemmin kenraalimajuri) V.A. Sundmanin autonkuljettajana. Ajoneuvona oli vieremäläiseltä Pulkan tilalta armeijan käyttöön otettu auto. Aluksi Sundman toimi 2. JPr.n komentajana. Keväällä 1942 hänen komennuksessaan oli vähän aikaa JR 13 ja sen jälkeen hän sai komennettavakseen 17. divisioonan.

Kesäkuun loppupuolella 1941 2. JPr:n joukot kuljetettiin junalla Paukkajaan, mistä matka jatkui polkupyörillä Ilomantsiin. Eino ajoi nuo matkat Pulkan autolla. Heinäkuun alkupuolella prikaatin joukot tulivat Peurujoelle, missä tehtiin hyökkäyksiä venäläisten rintamaan. Kovasta kranaattitulesta johtuen hyökkäykset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään. Kenttävartioon jäänyttä JP 6:sta lukuun ottamatta muut joukot lähtivät suoraan salomaita pitkin kohti Tolvajärveä, missä Eino tapasi porukan. Tolvajärvelle oli tullut myös saksalaisia, joiden kanssa suomalaisten oli tarkoitus ylittää järvi Ristisalmen kohdalta, mutta pelkäksi yritykseksi se vain jäi. Venäläiset aloittivat kovan tulituksen ja siinä kaatui ja haavoittui paljon niin saksalaisia kuin suomalaisiakin sotilaita.

Ristisalmelta joukot lähtivät järvet kiertäen kohti pohjoista Yläjärvelle, minne oli jo saapunut Peurujoelle kenttävartioon jäänyt JP6. Myös Eino oli siellä miehiä odottamassa. Yläjärvellä käydyillä taisteluilla yritettiin saada vihollinen mottiin, mutta se ei onnistunut. Saksalaiset eksyivät ja heidän etsintä- ja pelastustehtävistä johtuen motitus jäi toteuttamatta.

Yläjärvellä ollessaan Eino sai tiedon enonsa kuolemasta, mutta lomaa hautajaisiin hän ei saanut, sillä enon ei katsottu kuuluvan lähisukulaisiin.

Elokuun alkupuolella hyökättiin ja vallattiin Ägläjärvi venäläisiltä, jotka olivat siinä vaiheessa poistuneet myös Ristisalmelta. Vihollisen tykistötulituksessa Pulkan autoon tuli reikiä. Myös eversti Sundman sai osuman kantapäähänsä, mutta hän oli harmissaan vain uusien saappaiden menettämisestä. 

Ägläjärveltä joukot etenivät ensin Aittojoelle ja sieltä Varpakylän kautta Suojoelle ja viimein vanhan valtakunnan rajan yli. Venäläiset perääntyivät koko ajan. Elokuun loppupuolella etenemisessä oli päästy Tsalkkiin, missä saatiin paljon venäläisiä mottiin ja sitä myöten vangiksi. Tsalkista miesten matka jatkui Onkamukseen Mutsjoenlammelle, missä he leiriytyivät ja pyysivät myös kalaa. Tosin saaliina oli vain särkiä. Onkamukseen oli saapunut myös vangeista koottu Erillispataljoona 21, jonka komentajana oli majuri Nikke Pärmi ja apulaiskomentajana kapteeni Arvo Kartano. Taistelujen aikana osa pataljoonan miehistä loikkasi vihollisen puolelle.

Vuoden 1941 loka - marraskuun vaihteessa 2. JPr oli mukana Kontupohjaan kohdistuneessa hyökkäyksessä ja sen valtauksessa. Kontupohjasta prikaati eteni pohjoiseen kohti Karhumäkeä. Yksi asemapaikoista oli Käppäselkä. Siellä joukot saivat paljon elintarvikkeita mm. maitoa, voita, paistinrasvaa ja jauhoja, mikä mahdollisti lettujen paistamisen.

Marras - joulukuun vaihteessa, vähän ennen Karhumäkeen saapumista, Eino Huovinen sairastui lavantautiin ja joutui Äänislinnaan (Petroskoi) sairaalaan ja sieltä kotiin toipumislomalle. Einon sairaalassa olon aikana suomalaiset olivat vallanneet Karhumäen ja joulukuussa oli alkanut myös asemasotavaihe.

Toipumisloman päätyttyä tammikuussa 1942 Eino meni aluksi täydennyskeskukseen.  Siellä hän tapasi mm. tutun vieremäläisen miehen, Tauno Eskelisen, jonka haavoittumisen jälkeinen toipumisloma oli myös juuri päättynyt. Täydennyskeskuksessa Eino määrättiin entiseen tehtäväänsä, eversti Sundmanin autonkuljettajaksi.

Täydennyskeskuksesta Eino meni Syvärille, missä Sundman oli joukkoineen asemissa. Siellä oltiin sitten muutaman kuukauden ajan korsumajoituksessa. Keväällä asemapaikalla juhlittiin Sundmanin ylennystä kenraalimajuriksi. Samoihin aikoihin Sundman sai komennettavakseen 17. divisioonan, jonka edellinen komentaja, kenraalimajuri Snellman oli haavoittunut ja kuoli melko pian haavoittumisensa jälkeen.

Kesällä Sundman siirtyi joukkoineen Syvärin puolivälissä sijaitsevaan Vaaseniin, missä asemapaikkana oli metsätukikohtaan pystytetty leirialue rakennuksineen. Näin ollen majoittuminen sisätiloissa oli mahdollista. Vaasenissa oloaika venyi lopulta noin kahden vuoden mittaiseksi. Eino pääsi siellä suhteellisen helpolla. Kunhan piti vain huolen siitä, että oli paikalla silloin kun Sundman tarvitsi kuljetusta. Ohjelmaan kuului mm. matkat linjoille, joita Sundman kävi tarkastamassa viikoittain.

Vapaa-aikoinaan Eino kalasti verkoilla ja syksyn tullen aloitti lintujen ja jänisten metsästyksen. Elintarvikepulasta johtuen hänen saamansa kalat ja riista tulivat tarpeeseen. Ilman koiraa jänissaaliit jäivät kuitenkin pieniksi. Niinpä Eino esitti esimiehelleen ajatuksen ajokoiran hakemisesta kotoaan Vieremältä. Sundman suostui tähän ja niin Eino lähti ”koiranhakulomalle”. Perille päästyään hän koki pettymyksen. Isä oli myynyt koiran, mutta onneksi iisalmelaiselta Samolalta löytyi myytävänä oleva, hyväsukuinen ajokoira, jonka Eino sai suhteellisen halvalla. Koiran kanssa hän palasi takaisin Vaaseniin ja jopa alkoi jäniksiä tulla.

Vaasenissa kävi korkea-arvoisia vieraita kuten Mannerheim, Svinhufvud, kenttäpiispa, jalkaväenkenraali Heinrichs ja tykistökenraali Nenonen, jonka autonkuljettajana Eino toimi muutaman päivän ajan.

Suurhyökkäyksen alkaessa kesällä 1944 17. divisioona siirtyi Karjalan kannakselle, missä sen vastuulla oli Tienhaaran ja nykyiselle Saimaan kanavalle johtavan vesiväylän välinen linja. Divisioonaan kuuluva JR 13 oli Linnasalmessa ja eversti Marttisen komentama JR 61 Tienhaarassa, missä rykmentti pysäytti venäläisten hyökkäykset. Tämä katsottiin Marttisen henkilökohtaiseksi ansioksi ja tästä syystä hänet nimitettiin myöhemmin Mannerheim-ristin ritariksi.

Heinäkuussa divisioonan komentopaikka oli Nuijamaalla. Samaan aikaan Tali-Ihantalassa käytiin ratkaisevia taisteluja ja tykkien jyske kuului Nuijamaalle saakka. Rauhan tullessa Eino oli Ylämaalla, mistä hän pääsi siviiliin myöhemmin syksyllä 1944.

Eino oli innokas valokuvaaja ja ”reissunsa” aikana hän ikuisti kamerallaan monet sota-ajan tapahtumat. Esimiestään hän piti todellisena herrasmiehenä, mutta mikään tyypillinen sotilas Sundman ei ollut. Tämän puutteen korjasivat hänen alaisinaan toimivat, taitavat komentajat.