Sukunimi:

Eskelinen

Etunimet:

Tauno Kustaa

Syntynyt 7.12.1913

Kuollut 15.6.2008

Talvisota:

5./JR39

Jatkosota:

KKK/JP5

Oli Lapin sodassa

Lähteet:

Teksti perustuu Taunon omiin muistiinpanoihin ja haastatteluihin.

Tauno Kustaa Eskelinen

7.12.1913 – 15.6.2008

Taunon sotamuistelmat

 

Talvisota

Sain kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin 10.10.1939. Vieremällä meidän kutsun saaneiden kokoontumispaikkana oli suojeluskuntatalo (nykyinen Rientola), josta sitten marssimme Kauppilanmäen asemalle ja sieltä edelleen junalla Kuopioon. Siellä meidät sijoitettiin 5./II/JR 39:ään ja jaettiin ryhmiin. Varusteiden jaon jälkeen matkamme jatkui härkävaunussa Leppäsyrjään, jossa olimme jonkin aikaa linnoitustöitä tehden. Myös Mannerheim kävi meitä siellä tervehtimässä ja tuumasi panssariesteitä katsoessaan, että tuohon se vihollinen kaatuu. Marraskuun alkupuolella siirryimme Lavajärven alueelle puolustusasemien tekoon ja siellä olimme sodan alkuun saakka.

Uomaan taistelu

Lavajärveltä siirryimme joulukuun alussa Uomaalle, Sileäsaarenkarinkankaalle, josta sitten, kun se ”ystävyysottelu” alkoi, Uuksujoen varteen. Siellä käydyssä taistelussa kaatuivat ja haavoittuivat ensimmäiset komppaniamme miehet, joita vietiin Sileäsaarenkarinkankaalla olevalle, tykistön tulenjohtajien teltalle, kaatuneet teltan viereen ja haavoittuneet teltan sisälle. Yksi kaatuneista oli hyvin tuntemani Veikko Huttunen, jota kävin katsomassa siellä teltalla. Panin silloin teltan sijainnin tarkasti mieleeni, sillä ajattelin, että minä voisin olla yksi niistä miehistä, jotka määrätään hakemaan pois kaatuneita.

Sitten myöhemmin vihollinen avasi uudelleen kovan tykistötulen leirintäalueellemme. Kun tykistötuli loppui, niin venäläiset hyökkäsivät ja suurin osa miehistämme joutui pakokauhun valtaan ja pakeni. Meitä jäljelle jääneitä miehiä oli alun toistakymmentä, ja saatoimme vain todeta, että jäätiinpä selustaan. Huomasimme siinä lähellä olevan rämeen, johon ei näyttänyt tulevan ammuksia. Sinne menimme odottelemaan hetkeä, jolloin ammunta lakkaisi, ja viimeinhän se hetki tuli ja päästiin lähtemään. Saavuttuamme suomalaisten linjoille meiltä pyydettiin tunnussanaa, mutta sitähän me emme tienneet. Viimein selvisi, että omia ollaan. Kuusi päivää meni, ennen kuin saivat yhteyden meidän omaan yksikköömme ja pääsimme omiemme luo.

Pelastuspartio

Sinne telttaan, Sileäsaarenkarinkankaalle jääneistä haavoittuneista Eino Hartikainen tuli vajaan kymmenen päivän päästä omien puolelle ja kertoi, että siellä elää vielä kolme kaveria, mutta ruoka alkaa olla vähissä. Heti tuli kysely, että onko vapaaehtoisia pelastuspartioon, johon minäkin sitten ilmoittauduin.

Kävi kuitenkin niin, että kahteen kolmeen päivään ei taistelujen vuoksi voitukaan lähteä. Viimein päästiin vähän taaksepäin lepäämään ja juuri kun teltat oli saatu pystyyn tuli käsky, että nyt pelastuspartioon ilmoittautuneet vapaaehtoiset siirtyvät riviin. Silloin kaikkia vapaaehtoisia ei enää löytynytkään ja osa miehistä jouduttiin määräämään partioon. Niin lähdettiin yötä vasten liikkeelle vänrikki Paasikosken johdolla. Edessämme oli kymmenen kilometrin matka vihollisen linjojen taakse. Etulinjan lähellä oli lämmin riihi ja siellä Paasikoski sanoi, että nyt pojat päivä nukutaan ja ensiyön aikana tehdään sitten reissu sinne linjojen taakse, sillä jos näin ei tehdä, kukaan meistä ei palaa takaisin. Niin jäimme riihelle ja hyvin se päivä meni, sillä kolmeen vuorokauteen ei ollut nukuttu lainkaan. Illan tultua lähdimme sitten taas eteenpäin. Kun Paasikoski kyseli meiltä teltan sijaintipaikkaa, niin katsoin karttaa ja löysin sieltä haarautuvan metsäojan, jonka olin pannut merkille käydessäni katsomassa kaatunutta Veikkoa. Teltta oli ollut noin 40 metrin päässä tuosta haarautumiskohdasta. Pistin sormeni kartan päälle ja sanoin, että tuossa kohtaa se teltta on. Niin lähdimme eteenpäin. Minä hiihdin ensimmäisenä ja muut tulivat perässä.

Viimein tulimme teltalle, joka oli juuri siinä kohdassa, minkä olin näyttänyt kartalta. Teltassa oli kaksi haavoittunutta miestä, jotka olivat jo tinkaan odottaneet apua. Kolmas haavoittuneista, Otto Tikkanen, oli lähtenyt sieltä pois omin avuin rintamalinjaamme kohti. Menin noin 100 metrin päässä olevan mäen harjanteelle varmistamaan, sillä tiesin mäen takana olevan vihollisen kulkutien. Muut jäivät laittamaan haavoittuneita ahkioihin. Kun tiellä ei näkynyt minkäänlaista liikennettä, annoin kädelläni merkin teltalla oleville, että voidaan lähteä paluumatkalle, ja palasin muiden luokse. Nyt haavoittuneet miehet olivat ahkioissa, mutta meitä ajattelutti, että kuinkahan se paluu samaa reittiä kulkien onnistuu, sillä tulomatkalla olimme ylittäneet vihollisen varmistuslinjoja ja miettineet, että onkohan paluumatkalla linjoilla miehitys. Mutta oli hyvää tuuria, sillä meillä ei ollut minkäänlaista kosketusta viholliseen. Muutoin oli rankka reissu. Kun yötä vasten lähdettiin paluumatkalle haavoittuneita ahkioissa vetäen, tarvittiin neljä miestä ahkiota kohti. Kaatuneet jäivät tässä vaiheessa vielä sinne teltalle. Pehmeää lunta oli lähes polveen saakka. Aluksi yritimme vetää ahkioita hiihtäen eteenpäin, mutta pian sukset oli pakko laittaa kolmanteen ahkioon ja jatkaa matkaa eteenpäin jalkaisin paksussa lumessa rämpien. Tällä tavalla saimme vietyä haavoittuneet kaverit onnellisesti omien puolelle, mistä he pääsivät sitten hoitoon.

Hyökkäys Ruhtinaanmäkeen

Pian pelastuspartioreissun jälkeen venäläiset hyökkäsivät Ruhtinaanmäkeen. Siellä käytyjen taistelujen aikana pikakivääriryhmämme johtaja katosi, minkä jälkeen minä sain ryhmän johdettavakseni. Myöhemmin tuo Ruhtinaanmäki oli koitua kohtalokseni.

Taistelujen loputtua meille sanottiin, että pääsisimme joulunpyhiksi Pyörittäjään lepäämään ja kylpemään.

Joulunvietto Pyörittäjässä

Joulun edellä saavuimme Pyörittäjän kylään, jossa oli kymmenen lämmintä telttaa. Omalta osaltani kävi kuitenkin niin, että jouduin latupartioon. Ladut tehtiin suoraan linjaan siltä varalta, että jos tarve vaatii, niin joudutaan pian apuun. Niin se kylpeminen ja peseytyminen sitten jäi meiltä latupartiomiehiltä vain haaveeksi, sillä sauna oli jo kylmä, kun päästiin takaisin teltoille.

Joulupäivä vietettiin teltoissa veisaillen ja pastori Eljas Simojoki puhui meille saarnassaan muun muassa joulun vietosta ennen ja nyt. Yhden kerran kävivät venäläiset hävittäjät häiritsemässä joulurauhaamme. Simojoki oli jo heti Pyörittäjään saavuttuamme kertonut, että vihollinen käy silloin tällöin hävittäjineen tervehtimässä, ja neuvonut meitä pysymään teltoissamme, kun näin tapahtuu. Simojoen neuvoa noudattaen kukaan ei mennyt ulos katsomaan kuinka paljon niitä ylilentäviä koneita todella oli, mutta konekiväärien äänistä päätellen niitä oli melkoinen määrä.

Pyhäjärven taistelu

Sitten Pyörittäjään tuli tieto, että Pyhäjärven pohjoispäähän tarvitaan miehiä varmistukseen. Saapuneen tiedon mukaan siellä ei pitäisi olla venäläisiä. Niin lähdimme tapaninpäivän aamuna hiihtämään kuormastot mukanamme kohti Pyhäjärveä.

Saavuttuamme perille nousimme siellä olevalle mäelle. Minäkin aloin katsella teltan paikkaa sieltä mäeltä vähän syrjässä. Muiden luokse palattuani sanoin, että on täällä ollut venäläisiä, sillä tuolla on ihan vasta kaivettu juoksuhauta. Silloin alkoi sieltä juoksuhaudan takaa metsästä kuulua, että antautukaa. Käännyimme takaisin ja päästiin noin 50 metriä alas mäkeä, kun vihollinen avasi tulen. Silloin alkoi täysi tappelu, jossa venäläiset jäivät vähän häviölle.

Ruhtinaanmäen taistelu

Sitten komppaniaamme tuli käsky siirtyä selustaan Ruhtinaanmäelle. Niinhän me sinne menimme joulukuun 28. – 29. päivien välisenä yönä ja pystytimme teltan lähelle venäläisten huoltotietä. Siinä oli niin paljon teltan tarvitsijoita, että minäkin yritin levätä rukkaset takapuolen alla istuen ja kuunnellen päälliköiden suunnitelmia millä tavalla toimitaan. Ensiksi menisimme tienvarteen asemiin ja sitten linjoja myöten tulisi käsky, milloin tie ylitetään ja hyökätään.

Niinhän sitä mentiin tienvarteen asemiin ja riviin. Pian naapuriryhmästä tuli sana, että nyt tie ylitettään. Ryhmäni oli siinä tienvarressa viimeisenä, joten käskykin tuli meille viimeisenä. Sovittiin, että kolme ryhmäni miestä lähtee ensimmäisenä tavoitteena vihollisen asemien takana oleva kukkula, mikä näkyi olinpaikkaamme. Sinne nuo kolme miestä lähtivät ja pian tuli mieleeni, että pitäähän sinne minunkin mennä. Neuvoin kiväärimiehiä milloin ja mihin he tulittavat. Sanoin ilmoittavani tien takaa, milloin loput miehet voivat ylittää tien ja lähdin liikkeelle. Tien toisella puolella oli iso petäjä, jonka kupeelle menin. Omat miehet ampuivat vihollisen asemia kohti ja toiselta puolelta ammuttiin petäjää, jonka juurella olin. Ajattelin, että pakko tästä on lähteä eteenpäin ja panin sukset jalkaani. Silloin huomasin, että siinä vieressä oli paljon puhelinlankoja. Noita pitää katkoa, ajattelin, ja otin sukset pois jaloistani ja aloin hyppiä ylös ja alas sohien lapiolla lankoja poikki. Venäläiset ampuivat koko ajan ja kuulat vain vilahtelivat ympärilläni. Sitten panin sukset jälleen jalkaan ja lähdin liikkeelle. Noin 40 metrin päässä alkoivat puut lennellä säleinä. Nyt huomasin edessäni olevan naamioidun hyökkäysvaunun. Menin takaisin tielle ja siellä minua kohti ammuttiin konekiväärillä. Yksi luoti meni vasemman jalan reidestä läpi. Siirryin lähellä olevaan, vihollisen vastakaivettuun juoksuhautaan. Siinä oli kuusi vieressä, jonka luota katsoin milloin hyökkäysvaunu lähtee liikkeelle. Kuusta kohti ammuttiin niin että sälöt lentelivät. Hyökkäysvaunun lähtiessä liikkeelle, siirryin edemmäs. Jälkeni olivat verestä punaisina. Kun hyökkäysvaunu pääsi tielle, sieltä alettiin ampua jättämiäni verijälkiä kohti. Ryömin vihollisen juoksuhautoja ja polkuja myöten eteenpäin kohti kukkulaa. Siinä välillä verenjuoksun tyrehdyttämiseksi sidoin reiteeni leipälaukun remmin ja niin vetelin itseäni käsien avulla taas eteenpäin kohti tukikohdaksemme sovittua kukkulaa. Kun tulin aukkopaikkaan, niin kukkulalla olevat ryhmäni miehet näkivät minut ja tulivat hakemaan.

Siellä kukkulalla olimme asemissa koko päivän. Yhden kerran yritettiin poislähtöä. Minulla oli suksi toisessa jalassa ja miehet kannattelivat minua kainaloista. Tällä tavalla lähdimme liikkeelle. Pian kiväärisuihku yllätti meidät ja näin ollen katsoimme parhaimmaksi kääntyä takaisin. Onneksi kukaan ei saanut osumaa. Kukkulalle päästyämme kysyin, että onko vapaaehtoista. Minkälaisesta jutusta on kyse, mieheni utelivat. Sanoin, että olisi haettava ahkio, sillä minua ei saada muuten pois kuin ahkiolla vetämällä. Salmista kotoisin oleva ryhmäni lähetti Kovero, Jukka taisi olla etunimeltään, lupautui tehtävään. Otin kartan esille ja huomasin siinä alueen, missä metsä ulottui tielle asti. Tuossa ei kai vihollisella ole vartiota, tuumin. Näytin kartalta kohdan Koverolle ja sanoin, että tuosta 500 metriä oikealle ja sitten tien yli. Niin hän lähti eikä kauan viipynytkään, kun palasi ahkion kanssa. Sitten odottelimme illan hämärtymistä, että pääsisimme sieltä lähtemään pois. Noin 50 – 60 metrin päässä asemapaikastamme oli kaksi vihollisen hyökkäysvaunua. Kun siihen vaunujen väliin jääneellä, 20 - 30 metriä leveällä alueella ei näkynyt liikettä, sanoin, että tuosta välistä vain kylmästi eteenpäin. Niin mentiin ja päästiin omien puolelle. Siellä miehet ilahtuivat ja olivat ihmeissään paluustamme ja kyselivät, että millä tavoin me olimme päässeet sieltä kukkulalta pois.

Joukkosidontapaikalta minut siirrettiin Sortavalaan. Kun siellä kaksi lottaa pesi minua kylpyammeessa harjalla hangaten, he kysyivät, että olinko minä koskaan nähnyt vettä. Sortavalasta minut vietiin sitten sotasairaalaan Kinkomaalle.

Talvisodan loppuaika

Sairaalassa olon ja toipumisloman jälkeen menin takaisin yksikkööni, missä heti alkuun minun käskettiin laittaa alikersantin natsat paikoilleen. Kun minä siihen tuumasin, että olen vain ”sattumakorpraali”, niin minulle sanottiin, että pian haavoittumiseni jälkeen olin saanut ylennyksen alikersantiksi. Rintamalle minua ei enää tässä vaiheessa laitettu. Rauhan tultua minua houkuteltiin jäämään armeijan palvelukseen, mutta minä kieltäydyin, sillä isän vanhuuden ja veljen kaatumisen takia minua tarvittiin kotitilalla.

Jatkosota

Kesäkuussa 1941, vähän ennen jatkosodan alkamista koottiin Vieremällä 1941 KKK/JP 5, jonka asemapaikkana oli kirkonkylän kansakoulu. Olin siellä ensimmäisenä päivystäjänä, sillä päivystyshomma lankesi minulle kuin luonnostaan. Juhannusta vasten lähdettiin sitten kävellen Kauppilanmäkeen, jossa olimme ilmatorjunnassa. Ratapölkyistä tehdyillä korokkeilla väristen vietimme kylmän juhannusyön. Kauppilanmäestä meidät vietiin junalla Mutalahden luo Karjalan kannakselle ja sieltä ensimmäisiin asemiin Ristisalmelle.

Haavoituin toisen kerran syyskuun alussa 1941 Olkkolassa oikean jalan nilkkaan. Sairaalassa olon ja toipumisloman jälkeen palasin joukko-osastooni. Sairaalasta olin saanut paperit, joissa palveluskelpoisuusluokakseni oli alennettu BI:een ja katsottu, että sovellun vain huoltotehtäviin sotatoimialueella. Ennen haavoittumistani olin toiminut konekivääriryhmän johtajana. Nyt minut määrättiin pst -ryhmänjohtajaksi Poventsaan ja hyvinhän siellä meni, sillä seisovista linjoista johtuen ei tarvinnut paljon liikkua. Kun sitten tuli siirto ja lähdettiin Paateneeseen, oikea jalkani kyllästyi yhden päivän hiihtoon ja turposi niin, etten tahtonut saada kenkää pois jalastani. Näin tuli kahden viikon sairaalareissu Karhumäkeen.

Lokakuun loppupuolella 1942 sain siirron henkilötäydennyskeskukseen (HTK), jossa sain vapaana olevan kirjurin paikan. Sitten tuli aika, jolloin vanhimpiin ikäluokkiin kuuluvia ja suurperheellisiä miehiä kotiutettiin. Yksikössäni olevalla vääpelillä oli kuusi lasta ja niin hän pääsi siviiliin, minkä jälkeen minä hoidin jonkin aikaa kirjurin tehtävien ohella myös vääpelin tehtäviä. Myöhemmin, kun vääpeliksi sopivaa miestä ei löytynyt, minut nimitettiin siihen tehtävään, jossa sitten toimin sodan loppuun saakka.

Lapin sota

Lapin sodan aikana palvelin HTK:n vääpelinä Oulussa. Marraskuun 1944 loppupuolella tehdyssä lopputarkastuksessa minut määrättiin oikean jalkani tähden sairaalaan. Kun siinä vaiheessa teki jo kovasti mieli siviiliin ja siihen sotahommaan olin tympääntynyt, kieltäydyin lähtemästä sairaalaan. Silloin lääkäri sanoi, että mies on terve ja lupa kotiin lähtöön myönnetään. Tämä kieltäytyminen kostautui myöhemmin siviilissä. Talvella 1945 jouduin olemaan pari kuukautta aivan vuodepotilaana jalkani tähden.

Taustaa Tauno Eskelisen sotamuistelmille

Talvi- ja jatkosodat

Talvisodassa Tauno Eskelinen palveli 5./II/JR 39:ssä pikakivääriampujana ja pikakivääriryhmän johtajana 14.10.1939 - 29.4.1940. Hän oli mukana taisteluissa Uomaalla, Mitrossa, Pyhäjärvellä, Lavajärvellä ja Ruhtinaanmäellä , jossa haavoittui vasemman jalan reiteen 29.12.1939.

Jatkosodassa Tauno palveli KKK/JP 5:ssä 17.6.1941 – 21.2.1942, KKK/JP 2:ssa 22.2. – 29.6.1942, 21. A Var. Joukkueessa(????)30.6. - 26.10.1942 ja HTK 6:ssa 27.10.1942 – 27.11.1944 konekivääri - ja pst. -ryhmänjohtajana, kirjurina ja vääpelinä. Hän osallistui Tolvajärvellä, Ägläjärvellä, Aittojoella, Varpaskylässä, Solkissa (Solkki?????), Rovanmäellä, Olkkolassa ja Poventsassa käytyihin taisteluihin ja haavoittui oikean jalan nilkkaan Olkkolassa 1.9.1941.

Ansioistaan sodissa Tauno sai muun muassa sotamarsalkka Mannerheimin myöntämän sodan 1939 – 1940 Laatokan Karjala –muistomitalin ja 2. luokan vapaudenmitalin vuonna 1940 sekä 1. luokan vapaudenmitalin vuonna 1941.

Tauno ylennettiin alikersantiksi 6.1.1940, kersantiksi 11.12.1943 ja ylikersantiksi 4.6.1968.

Sotapäiväkirjan merkinnät

Taunon muistelmissa mainittujen tapahtumien ajankohdat ovat 5./II/JR 39:n sotapäiväkirjan mukaan seuraavat:

  • 7.11. – 30.11.1939 Komppania Lavajärvellä

  • 3.12. – 4.12. Komppania Uomaan taistelussa: 4.12. klo 4.00 Sileäsaarenkarinkankaalla, klo 10.00 Uuksujoella taistelussa, klo 16.30 alettiin vetäytyä Saarijärven suuntaan, jolloin osa komppaniasta joutui hajalle.

  • 9.12. klo 15.45 Komppania saapui Pyörittäjään.

  • 10.12. klo 21.40 Komppaniaan saapui takaisin 14 Uomaalla kadonnutta miestä.

  • 12.12. klo 3.30 Ruokaili, lähtö marssille tavoitteena Kivijärvi - Ruokojärvi kannas. Klo 17.30 stm. Tikkanen toi sanan, että Sileäsaarenkarinkankaalla, vihollisen linjojen takana on teltassa kolme ??? 5. komppanian miestä haavoittuneena.

  • 13.12. Komppania taistelussa Varpajärvi- Kotajärvi- Pyhäjärvi maastossa.

  • 14.12. klo 23.30 Pelastuspartio lähti res.vänr. Paasikosken johdolla hakemaan haavoittuneita Sileäsaarenkarinkankaalta (1+3+8).

  • 16.12. Paasikosken partio palasi mukanaan kolme ??? haavoittunutta.

  • 17.12. klo 12.30 Hyökkäys Ruhtinaanmäkeen, 18.12. koko päivän taistelussa, 19.12. taistelussa.

  • 20.12. klo 9.00 Komppania saapui Pyörittäjään.

  • 21.12. klo 14.00 Hiihtopartio lähti tekemään latua Kurkisuonmäen suuntaan.

  • 22.12. klo 14.30 Res.vänr. Paasikoski ja 2+12 miestä ladun teossa.

  • 25.12. klo 6.00 Noustiin viettämään joulujuhlaa teltassa, klo 14.30 pastori Simojoki piti jumalanpalveluksen teltoissa.

  • 27.12. klo 1.00 Saavuttiin Pyhäjärven pohjoispäähän, jossa viholliset olivat. Käytiin kiivas taistelu.

  • 28.12. klo 16.00 Saavuttiin Katitsanlammelle.

  • 29.12. klo 3.15 Komppania lähti liikkeelle tavoitteena Ruhtinaanmäki, klo 7.00 hyökkäys Ruhtinaanmäkeen, klo 7.30 saatiin vihollisen hyökkäysvaunuista tykki- ja konekivääritulta sekä maastosta jv.tulta. Asemissa olevilla miehillä oli hyvin kylmä, sillä he joutuivat makaamaan yhdessä paikassa 17 tuntia, ja vihollisen hyökkäysvaunut olivat 50 - 60 metrin päässä ja pystyivät hyvin ampumaan miehiä.

    Taunon elämä sodan jälkeen

    Tauno Eskelinen solmi avioliiton Sanni Väisäsen kanssa toukokuussa 1943. Vuosina 1944 – 1951 heille syntyi neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Siviiliin pääsyn jälkeen Tauno oli maanviljelijänä kotitilallaan Vieremän Olhavassa. Vuoden 1951 keväällä hän muutti perheineen Sonkajärvelle, jossa hän toimi Osuusteurastamo Lihakunnan hankinta-asiamiehenä kahdeksan vuotta. Vuonna 1959 perhe muutti takaisin Vieremälle, jossa Tauno ja Sanni aloittivat maanviljelyn Olhavan tilasta lohkaistulla Joutenmäen tilalla.

    Maatalousyrittäjien Eläkelaitoksen (MELA) perustamisesta eli vuodesta 1969 lähtien Tauno Eskelinen toimi sen asiamiehenä Vieremällä 65 vuoden ikään saakka. Sotainvalideihin, sotaveteraaneihin ja rintamamiehiin liittyvä järjestötoiminta oli Taunon sydäntä lähellä. Tästä on osoituksena muun muassa toimiminen Vieremän Sotainvalidit ry:n puheenjohtajana 27 vuotta.

    Vuonna 1988 Joutenmäen tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos, jossa tila siirtyi nuorimman pojan omistukseen. Asuinrakennuksen peruskorjauksen ja laajennuksen jälkeen Tauno ja Sanni saivat oman asunnon rakennuksen toisesta päädystä. Tauno seurasi edelleen aktiivisesti maatilan toimintaa ja osallistui tilan metsätöihin voimiensa ja kuntonsa mukaan. Vielä 90-vuotiaana hänet nähtiin metsässä rankoja karsimassa ja kokoamassa.

    Viimeiset elinvuotensa Tauno vietti osittain kotonaan Joutenmäellä ja osittain Iisalmen Veljeskodissa. Sota oli jättänyt häneen pysyvät jälkensä. Jalat olivat huonossa kunnossa ja sota-ajan tapahtumat olivat jatkuvasti mielessä. Kesäkuussa 2008 Tauno nukkui pois 94,5 vuoden ikäisenä.