Sukunimi:

Heikkinen

Etunimet:

Onni Antero

Syntynyt 4.2.1918

Kuollut 9.8.1982

Talvisota:

Kenttätykistörykmentti yhden 4. Patteri (4./KTR 1)

Jatkosota:

Toisen jääkäriprikaatin esikuntakomppania (EK/2.JPr), Viestipataljoona 6 (VP 6)

Ei ollut Lapin sodassa

Lähteet:

Tuula Hyyrö/ otteita kirjasta "SODASSA JA RAUHASSA"

Tuula Hyyrö (o.s. Heikkinen) ,

KT, yliopistonlehtori emerita

ISÄNI ROTTENFÜHRER ANTTI HEIKKISEN SOTAVUODET

Lukijalle

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.” Unholaan ovat jäämässä isäni Onni Antero (Antti) Heikkinenkin (1918–1982) ja myös äitini Aune Maria Heikkinen (1918–1990). Jottei lopullisesti näin heille kävisi, olen työstänyt mieheni Seppo Hyyrön kanssa jouluksi 2013 vanhempieni 70-vuotishääpäivän merkeissä kirjan nimeltä ”SODASSA JA RAUHASSA - murheen, onnen aikoja Aunen ja Antin elämässä”. Kirja pyrkii tutustuttamaan niin nykyisiä kuin tuleviakin Heikkisten jälkeläisiä esivanhempiinsa, näiden aikaan ja elämään. Kirjaa on painettu 15 kpl, joista yhden olemme lahjoittaneet Vieremän kirjastoon ja yhden Veljesapu – Perinneyhdistys ry:n arkistoon Parolaan. Muut kirjat on annettu lähisukulaisille. Tähän tekstiini olen poiminut kyseisestä kirjasta otteita, jotka koskettavat etupäässä isäni sotatoimia.

Vanhempieni paras nuoruusaika osui sotavuosiin. Sota-aika ei kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan ihmisten rakastumisia eikä lisääntymistä. Isä ja äiti kohtasivat ja rakastuivat silmittömästi jatkosodan riehuessa, avioituivat ja saivat kolme tytärtä. Aune raatoi toimistotöissä Vieremän Kansanhuollossa Antin taistellessa rintamalla. Sodan loputtua siviilielämään paluu ei luontunut kitkatta, ainakaan Antilta. Yli neljä vuotta hän hapuili metsätyönjohtajana eri paikkakunnilla, muttei sopeutunut töissään arjen pyöritykseen.

Vasta sitten, kun tammikuussa 1949 isän onnistui SS-taustastaan huolimatta päästä Kainuun Rajavartiostoon rajavartijaksi, hänen uransa aukeni. Sotilaana isä menestyikin varsin hyvin, yleni ja eteni rajavartiomestariksi, mikä kansakoulupohjaiselle miehelle oli sotilasuran huippupiste tuona aikana. Äiti jätti Vieremällä työnsä syksyllä 1949 ja muutti isän perässä Kuhmoon, jossa perhe asui eri vartioasemilla yhteensä 14 vuotta. Kajaanissa vierähti 2 vuotta, ja viimeiset virkavuotensa isä palveli Kuusamossa. Isän jäätyä eläkkeelle syksyllä 1969 vanhempani palasivat takaisin Vieremälle, jossa he asuivat elämänsä loppuun. Vieremän kirkkotarhassa heillä on viimeinen leposijansa.

Isämme kertoili mielellään sotajuttuja, varsinkin SS-vapaaehtoisena tekemästään retkestä Kaukasukselle ja haavoittumistaan seuranneista vaiheista. Hän myös kirjoitti noista kokemuksistaan, ja olikin ensimmäinen, joka kirjoitti Kansa Taisteli -lehteen SS-sotavaiheista. Isän kertomuksia me lapset emme kuunnelleet emmekä arvostaneet hänen kirjoituksiaankaan. Vasta nyt, kun olen eläkkeellä, ovat isän sotareissut tulleet kiinnostaviksi. (Kuvassa alla rajaylivääpeli O. A. Heikkinen)

Olen lukenut vuoden 2013 aikana Mauno Jokipiin kirjan ”Panttipataljoona” (1969), etsinyt itselleni kirjastoista isän kirjoituksia, löytänyt Parolan Panssarimuseon suojista Veljesapu–Perinneyhdistys ry:n arkiston ja käynyt Parolassa kaksi kertaa tutustumassa arkistomateriaaleihin. Siellä minua opasti yhdistyksen innokas ja SS-toimiin syvällisesti perehtynyt sihteeri Jari Saurio, joka näytti satoja kuvia, joista sain valita kirjaamme varten kuvat. Noita kuvia ei kuitenkaan ole lupa käyttää Internetiin menevissä yhteyksissä. Vanhempiemme jäämistöstä ei isän sotakuvia ole löytynyt montakaan, joten kuva-aineistoa tähän olen täydentänyt mm. museopanssarivaunujen kuvilla.

Tekstini isän toimista SS-armeijan täydennysjoukoissa perustuu Jokipiin kirjaan, isän omiin kirjoituksiin, vuosien 2012 ja 2013 Achtung-lehtien artikkeleihin sekä Suomalaisten Waffen-SS –Vapaaehtoisten matrikkeli 1941–43 -kirjaan (2013). Myös Saurion kertomasta olen napannut tietoja. Saurio on lukenut kirjamme tekstin isän SS-vaiheiden osalta ja esittänyt korjauksia, jotka on tehty.

Äidin jäämistöstä on löytynyt kuvia, asiapapereita sekä vanhempieni kirjeenvaihtoa heidän avioliittonsa solmimisen ajoilta. Ne ovat olleet oivana apuna havaitsemaan inhimillistä nuoruutta sodan kauhujen keskeltä. Äidin vieraskirja on avartanut käsitystäni 1940-luvun toimistovirkailijan maailmasta. Olen haastatellut kolmea lähisukulaista, jotka muistavat vanhempani aina 1930-luvun lopulta alkaen. Sisariltani olen tarkistanut monet yksityiskohdat. Olen pyrkinyt tulkitsemaan lähteeni vilpittömän asianmukaisesti.

Erinomaisen lisän isän sotilaskantakortin kertomaan antoi Vieremän Veteraanien sihteeri Pekka Kauppinen, joka on myös lukenut ja kommentoinut kirjoitukseni.

Waffen-SS-vapaaehtoisiin liittyvä harrastus elää voimakkaana ja monimuotoisena keskuudessamme, joskaan Suomessa ei liene vahvasti harrastettu kansainvälisesti tunnettua re-enactment -toimintaa, jolle tunnusomaista on pukeutuminen: pukeudutaan toisen maailmansodan eri osapuolten tapaan ja pyritään käyttäytymään kuten näiden sotilaat ovat käyttäytyneet. Toiminnan yksi suosittu aihe on ollut juuri Waffen-SS, joka on vahva brändi re-enactment -piireissä.

Lempäälässä 20.1.2014, päivänä,
jolloin isän haavoittumisesta Jekaterinovkassa tulee kuluneeksi 71 vuotta

Tuula Hyyrö

Onni Antero (Antti) Heikkisen suku ja nuoruus

Varpaisjärveltä Vieremälle muuttaessaan Eerik ja Eeva Heikkisellä oli 4 yhteistä lasta ja lisäksi Eerikin ensimmäisestä avioliitosta kaksi poikaa. Vieremällä Eeva synnytti ensimmäisenä isäni Onni Anteron (Antin) helmikuussa 1918. Antin jälkeen perheeseen syntyi vielä 5 poikaa.

”Ierikaksi” kutsuttu Eerik Heikkinen oli Ahlström-firman metsänvartija ja työnjohtaja, jolle virkaetuna kuului Marttisenjärven Honkalehto. Lapset kävivät koulua Marttisenjärvellä sen, minkä pystyivät. Esimerkiksi pakkasella kouluun mentiin vuorotellen, koska koko lapsilaumalle ei piisannut kenkiä. Nelivuotisen kansakoulun Antti sai kuitenkin käydyksi.

Isä-Ierikka sairastui keuhkotautiin ja kuoli 19.3.1930. Perhe menetti kodin, eikä Eeva-äiti pystynyt huolehtimaan pikku pojistaan. Aivan pienimmät hän otti mukaan lähtiessään etsimään taloista töitä ja yösijaa, mutta hiukan vanhemmat pojat joutuivat huutolaispojiksi ja rengeiksi. Antti joutui Salahmin Pehkolanniemelle, mikä lienee ollut melkoinen onnenpotku 12-vuotiaalle huutolaispojalle, sillä talo oli entinen kievari, vauras ja edistyksellinen, ”eeltäkävijöitä” paikkakunnallaan. Talon isäntinä olivat tuolloin Kalle ja Paavo Repo. Lojaaliksi tunnettu Kalle-isäntä oli ollut joskus aiemmin Amerikassa ja oppinut siellä monenmoista. Revolla oli ensimmäisenä Vieremällä kamera, samoin radio. Eeva-äiti kävi katsomassa mahdollisuuksien mukaan poikiaan.

Heikkis-veljesten lapsuus- ja nuoruusajoista ei ole juuri perimätietoa. Oletettavasti Anttikin oli Pehkolanniemen renkivuosien jälkeen veljensä Aarnen tavoin Nissilän Kalliossa asuneen ”Gutzetin” piiripäällikön Marttilan metsätöissä lähitienoolla ja etäämpänäkin. Muistikuvia on, että Antti olisi ollut ”lapinjätkänäkin”. Ainakin kutsunnoissa 7.9.38 Onni Antero Heikkisen ammatiksi merkittiin ”metsätyömies”. Armeijan papereissa käytettiin Antista hänen ensimmäistä ristimänimeään eli Onnia.

Onni armeijan harmaissa

Armeijan harmaisiin Onni Heikkinen astui 4.1.39 1/KTR2:een, jossa palveltuaan 350 vrk hänet siirrettiin reserviin 19.12.1939. Tykkimies-Antti toimi varusmiesaikanaan suuntaajana ja sai koulutusta sairaankanto- ja tykkimiesten ks:n puhd.kursseilla. Hänen taitonsa arvioitiin tyydyttäviksi, paitsi huomiokyky todettiin hyväksi. Muistitiedon mukaan Onni Heikkinen suoritti varusmiespalveluksensa Viipurissa.

Talvisota syttyi 30.11.39, ja niinpä varusmiespalveluksesta vapautuneet siirrettiin heti 19.12.39 sotatoimiin. Onni Heikkisen joukko-osasto oli 4./KTR 1 ja tuntolevyn numero 457502. Jo joulun aatonaattona Heikkinen oli tykkimiehenä mukana Kattilaojan taistelussa, sittemmin myös Saaretjoen ja Näätälän taisteluissa. Sotatoimien päätyttyä hänet lomautettiin 6.7.1940.

Se, mitä Heikkinen teki kesästä 1940 seuraavaan kesään, ei ole muistissa. Ehkä hän huhki metsätöissä ja vietti reippaanlaista nuoren miehen elämää. Itse hän kyllä kertoi olleensa 6 vuotta yhtäsoittoa sotatoimissa. Välirauhan vuosi ei kuitenkaan näy miehen sotilaspassissa, joten hän lienee ollut silloin siviilitöissä, vai missä olikin.

17.6.41 kävi jälleen kutsu sotaan. Jatkosota oli alkamassa. Onni Heikkisestä tuli aseellinen puhelinmies E/2.JPr:ään (2. Jääkäriprikaatin Esikuntakomppaniaan). 2.JPr:ssä oli 350–400 vieremäläistä miestä. Kauppilanmäen asemalta alkoi näiden miesten jatkosotataival määränpäänään Joensuun pohjoispuolella oleva Paukkajan kylä. Raja ylitettiin 9.7.41. Onni Heikkinen joutui taistelemaan Tolvajärvellä, osallistui Vegarusjoen ylimenotaisteluun ja Suojärven valtaukseen. Yöllä 22.8. ylittyi vanha raja. Olkkoilan (Syväjärven) kylän pohjoispuolella käytyä taistelua, jossa Onni Heikkinenkin oli mukana, on luonnehdittu sotaretken yhdeksi kiivaimmista ja raskaimmista. Olkkoilan kylän valtauksessa 2. komppania oli konekiväärikomppanian tukena, ja sillä oli ratkaiseva vaikutus valtauksen onnistumiseen. Miehet osoittivat hillitöntä uhkarohkeutta. Kylä vallattiin 2.9.41. Onkamuksen alueelle tuli 24.9. täysosuma, josta Heikkinen selvisi haavoittumattomana.

Vieremäläiset sotilaat elivät ajan 8.7–7.8.41 pelkillä säilykemuonilla ja näkkileivällä. Pian kuivamuonituksen jälkeen Onni Heikkinen ylennettiin 10.8.41 korpraaliksi (2.JPr:n 2/41).

1.–18. lokakuuta oli JPr:n esikunnan ja EK:n miehiä Kenjakki-Pälkjärvi-Mundjärven alueella, Heikkinen heidän muassaan. Yhteenotot olivat kovia ja monipäiväisiä. Lokakuun viimeisinä päivinä hyökättiin Kontupohjaan, josta venäläiset pitivät tiukasti kiinni. Tulituksissa kaatui useita vieremäläismiehiä. Usean yrityksen jälkeen vallattiin 2.11. Kontupohja ja vedettiin Suomen lippu salkoon. Kontupohjasta taival jatkui Karhumäkeä kohden. Marraskuun lopulla oli paljon lunta ja pakkastakin -30 astetta. Lopullisesti Karhumäki saatiin vallatuksi 10.12., minkä jälkeen seurasi lähes kuukauden ajan lepoa Poventsanlahden maastossa.

Jouluksi 1941 vieremäläiset sotilaat saivat runsaasti joulupaketteja, joita heille toi 20.12. kotikunnan lähetystö. 2. JPr.n rantavarmistus päättyi 6.1.42, jolloin prikaatia alettiin siirtää rajalta noin 400 km:n päässä olevan Lumbusin pohjoispuolelle. Sieltä matka jatkui jalan ja hevoskuljetuksin Hiisjärvelle, jossa taistelut alkoivat heti saapumista seuranneen päivän aamuna. Raskaita taisteluja kesti 2 viikkoa. Väsyneille miehille jaettiin pervitiinä (½ tab./6 t), jotta nämä olisivat pysyneet hereillä.

Hiisjärvellä venäläiset olivat motissa. Kun venäläiset yrittivät 17.–18.1.42 irtaantua motista, heidät tuhottiin. Tästä taistelusta 2.JPr siirrettiin lepoon parin kilometrin päähän. Saaliiksi 2. JPr sai 6 panssaroitua tykkiä, 16 konekivääriä, 48 pikakivääriä ja yli 1000 kivääriä muun tavaran lisänä. Viimeiset kolme viikkoa prikaati oli puolustusasemissa. Nuo viikot olivat rauhallista aikaa. Sitten 2. JPr siirtyi Karhumäen itäpuolelle Lumbusiin, jossa se hajotettiin 22.2.1942. Jo seuraavana päivänä Onni Heikkinen kuului viestintämiehenä 1./VP 2:een, josta 4.7.42 hänet siirrettiin 1./VP 6:een, josta taas hänet vapautettiin 31.8.42 E:n kirjeen 3265 perusteella.

Savolaiset on todettu kautta aikojen hyväksi sotilasheimoksi, niin myös edellä kerrotuissa taisteluissakin. Ylivoimaisesti mittavin avu savolaissotilailla on ollut ehtymätön huumorintaju, joka leikillisyyden kera on helpottanut asennoitumista rintamaelämään ja löytämään jonkin sutkauksen vakavienkin tilanteiden laukaisemiseksi.

Vuosien 1939–1945 sodista saa valaistusta mm. Arkistolaitoksen kotisivuilta http://www.arkisto.fi/fi/aineistot. Sieltä löytyy tietoa erilaisista lähteistä. Portti-palvelu opastaa yleisesti puolustushallinnon asiakirjalähteisiin ja Digitaaliarkistossa on luettavissa Arkistolaitoksessa säilytettävät digitoidut sotapäiväkirjat. Ko. kotisivuilla on myös sotilaslyhennetietokanta, joka helpottaa kantakorttien tutkimista. Sota-ajan kuvia voi jokainen halukas katsella Puolustusvoimain Kuvakeskuksen SA-kuvista, joita on 170 000 kpl. Osoite kuviin on SA-kuva.fi. Vieremäläisten sotataipaleesta kertovat Vieremän Veteraanien kotisivut.

Jääkärien jäljille

Hitler vieraili Suomessa Mannerheimin 75-vuotispäivillä 4.6.1942. Tällä käynnillä saattoi olla vaikutusta siihen, että Suomesta oltiin halukkaita lähettämään täydennysmiehiä jopa sotilasviranomaisten toimesta kesällä 1941 perustettuun SS-pataljoonaan. Heinäkuun alussa 1942 kuulutettiin kahtasataa täydennysmiestä Saksan puolustusvoimissa olleeseen suomalaiseen vapaaehtoispataljoonaan. Hakemukset oli kolmen viikon sisällä osoitettava komento-osastolle virkateitse. Pataljoonasta sai lähettää enintään kaksi hakemusta, joihin oli liitettävä komentajan lausunto, sotilaslääkärin todistus ja sitoumus palvella Saksan armeijassa 30.6.43 saakka. Hakijoita oli paljon, lieneekö Suomen rintaman yksitoikkoinen asemasotavaihe houkutellut miehiä lähtemään mielenkiintoiselle ”komennukselle”.

Onni Heikkinen haki Eeva-äitinsä toppuutteluista huolimatta SS-joukkoihin. Äidillä oli v. 1942 kuopusta vaille kaikki poikansa rintamalla ja hän toivoi, ettei Antti olisi lähtenyt sotimaan vieraalle maalle, olihan sotia kotirintamallakin piisalti. Äidilleen Antti (kuvassa alla) urahti: ”Näkeepä siellä ainakin maailmaa!”

SS-joukkoihin hakeneista kelpuutettiin lääkärintarkastukseen Kouvolaan mm. korpraali Onni Heikkinen. Tarkastukseen saapuneista 225 miehestä hyväksyttiin 186. Miesvahvuutta täydennettiin myöhemmin 201:een. Hyväksytyt, heidän joukossaan Onni Heikkinen, saivat 10 vrk:n loman ennen lähtöä Finnisches Freiwilligen Bataillon der Waffen-SS:ään. Koulusivistykseltään valittu joukko oli heikkoa; eihän tähän erään otettu muita kuin miehistöön kuuluneita. Valitut olivat kyllä riuskoja ja pitkiä sotaurhoja. Onni Heikkinen oli 177 cm pitkä ja painoi noin 70 kg. Saksalaislääkärit olivat lähtötarkastuksessa valinneet kukaties ”arjalaisen rotuhygienian” mukaisesti rintamalle lähetettävät miehet.

Valittu täydennyskomppania kokoontui Kouvolaan, jossa pidettiin sotilaille läksiäistilaisuus. Junamatka Pietarsaareen alkoi 4.9.42. Määräys oli matkata siviilipuvussa. Pietarsaaressa vapaaehtoisjoukko lastattiin ranskalaisilta takavarikoituun Malgothe-kuljetusalukseen. Matkalla alus poikkesi Turussa 8.9.42. Danzigiin saavuttua miehet siirtyivät vanhanaikaiseen junaan, jolla matka taittui etelään, ensin Dresdeniin. Luonnonkauniiseen Itävallan Graziin täydennysjoukko saapui 16.9.42.

Grazin Wetzelsdorfin täydennyskoulutuskeskuksessa oli eri maiden sotilailla omat täydennyskoulutuskomppaniansa. Vuoristoilmastossa sotilasjermut vipelsivät preussilaisen tai suomalaisen komentajan tahdissa. 2–3 viikossa näistä ”alkukantaisista olioista, epäsotilaallisuuden esikuvista oli kaivettava esiin sankaritekoihin ja -kuolemaan kelvollinen SS-sotilas”. ”Kaukasuksen öljykenttien omistuksesta käydyissä taisteluissa suomalaispataljoona oli kärsinyt raskaita tappioita, ja näistä uusista vapaaehtoisista oli tarkoitus kouluttaa kelvollinen täydennys”. Päivisin koettu kova ja raaka koulutus vaati iltaisin kovan huvittelun. Kanttiinissa sai viiniä ja väkeviä juomia niin paljon kuin mies kesti, ja niinpä suomalaiset joivat päänsä täyteen mahdollisimman nopeasti. Ujoinkin suomalaissotilas saattoi nousta pöydälle esittämään humalapäissään aarioita. Usein näistä illoista oli jälkiseuraamuksia. Yksipuolisen ruuan särpimeksi miehet kävivät luumuvarkaissa, ja ainakin Heikkinen kavereineen onnistui välttämään käryn.

SS-sotilailla oli Saksan armeijan palveluspuku, joka oli vihertävää (feldgrau) sarkaa, ja sitä käytettiin myös lomapukuna. Kuvan Rottenführeriä esittävän ”nuken” on kuvannut Parolan Panssarimuseon vitriinistä Seppo Hyyrö v. 2014. Vastaavanlaisessa asussa palveli Rottf. Onni Heikkinen.

Onni Heikkinen määrättiin kerran maastoon täysissä varustuksissa, mikä ei kylläkään ollut kurinpalautusta, vaan hänestä tehtiin suomalaisen sotijan ”mannekiini” loisteliaasti kuvitettuun Signal-lehteen. Lehti ilmestyi myös suomeksi. Näistä ajoista Heikkinen on kirjoittanut Kansa Taisteli -lehteen artikkelin ”Jääkärien jäljillä” (11/1976), josta ensimmäinen sivu on kuvattuna tässä alla.

Täydennyskomppania vannoi saksalaisen sotilasvalan Grazissa 7.10.42, ja sen jälkeen juna vei komppanian kohden Ukrainaa Wienin ja Krakovan kautta. Matkan aikana joka neljäs mies virui sairaalassa. Osa sairastuneista poti seksitauteja. Krakovasta juna jyskytti Lembergiin ja sieltä Ambrosievkaan, jossa sotilaat saivat vielä asema- ja ampumakoulutusta, jota joukko piti simputuksena. Älyttömyydellään se ylitti sotilaiden sietokyvyn. Kurinpalautusmarssi jäi miesten onneksi aikeeksi, koska tuli käsky Rostoviin ja rintamalle. Rostoviin saavuttiin 3.11.42, ja siellä joukko majoittui moskeijassa oljille.

Määränpäähän Pavlodolskajan kylään Kaukasukselle saavuttiin 8.11.42, jossa yövyttiin lumiräntäsateessa viljavarastona käytetyssä tiilikirkossa. Kuukauden kestänyt matka rintamalle oli takana. Sen jälkeen komppania jaettiin siviilimajoitukseen osseettiheimoisen kylän eri taloihin. Pavlodolskajan kylässä tulokkaille annettiin kahden viikon koulutus, jolloin otettiin käyttöön kova kuri ja ankara meno päälle. Komppanian tarkasti 21.11.42 Wiking-divisioonan komentaja kenraali Steiner, joka oli tyytyväinen näkemäänsä.

Steinerin kättelyjen jälkeen komppania siirrettiin autoilla muhamettilaiseen Kabardinskajan kylään. Siellä isännät ottivat ”vieraat” juhlallisin seremonioin vastaan. Sen jälkeen siirryttiin autoilla kattilamaisessa laaksossa olevaan kauniiseen kylään, jonka nimi oli Karman Zintsikau. Illalla 23.11.42 suomalaiset ”200 urhoollista” saapuivat tuohon kylään. Komppania pidettiin vielä erillään suomalaispataljoonasta ja koulutettiin Obersturmführer Ladaun johdolla.

Terekillä taisteltiin

Hitler oli antanut heinäkuussa 1942 käskyn, jossa vaadittiin sekä Stalingradin että Kaukasuksen öljyalueen valtaamista samalla kertaa. Kun toiminta ei näyttänyt Hitlerin mielestä etenevän tarpeeksi nopeasti, hän erotti sotamarsalkkansa ja johti itse sivutöinään armeijaa. Itä-Kaukasuksessa pääsuunta oli Groznyin öljyalue ja Baku. Suomalaisvapaaehtoisten joukko osallistui kesän 1942 suurhyökkäykseen kohden Maikopin öljyaluetta. Elokuun puolivälin jälkeen Wiking-divisioona suomalaisineen siirrettiin Itä-Kaukasukselle, jossa Malgobekissa pataljoona taisteli läpimurtoyrityksissä kohden Bakun öljykenttää. Terek-joen alueella käydyissä taisteluissa pataljoona kunnostautui, joskin tappiot olivat suuret. Viimeinen saksalaisten suurhyökkäyksistä alkoi Kaukasuksella 25.10.42, jolloin suomalainen täydennysjoukkue ei ollut siellä vielä perillä. Komentosuhteiden erikoisuuden vuoksi Wiking-divisioona ja sen suomalaispataljoona joutuivat syksystä 1942 kovaan kohteluun.

Oli oletettu, että kuukauden matkan jälkeen suomalainen täydennyskomppania olisi levännyt kunnolla pitkin katujen varsia levittyneissä Karman Zintsikaun kylän taloissa, joitten asukkaat olivat islaminuskoisia tšetšeenejä ja osseettiheimoa. Nämä kylän asukkaat eivät aiheuttaneet saksalaisille hankaluuksia. ”200 urhoollisen” levähdys Karman Zintsikaun hauskassa kylässä jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä torjuntataistelut olivat edessä.

Täydennysjoukossa oli enää 180 taistelukuntoista miestä, kun joukko liittyi pirstoutuneeseen suomalaispataljoonaan 25.11.42, jolloin oli siirryttävä Karman Zintsikaun takana olleen Digoran kautta noin 20 km länteen Terek-joen yläjuoksulle Tšikolan kylään, josta tuli sitten pataljoonan kuuluisa taistelupaikka. Kylä sijaitsi kaukana Kaukasusvuoriston pohjoisrinteellä. Marraskuussa kylä oli liejuinen ja sotatyökoneiden myllertämä. Asukkaat kyhjöttivät kotiensa kellareissa, rohkeimmat huoneissa. Kukuruusansa (maissiviinan) he vaihtoivat sotilaiden leipiin ja säilykkeisiin ja olivat muutoinkin hyvää pataa saksalaisarmeijan sotilaiden kanssa. Mökkipahaisia ympäröivät maissi- ym. viljelmät. Kylän ympärillä käyskentelivät satapäiset karjalaumat ilman paimenia.

Käsky kävi asettua siilipuolustukseen Tšikolaa ympäröiville kukkuloille. 25.11. 42. Ensimmäinen potero valmistui kylän laitamille 25.11.42. Lapioista oli huutava pula. Vuorotellen kukin kaivoi mittojensa mukaisen poteron. Yöllä vartioitiin kylmyydessä. Taistelut käytiin 4.–6.12.42. Rttf. Heikkinen kuului Sartion johtaman 4. komppanian Y. Tenoman joukkoihin.

SS-Rottenführer Heikkinen kertoi noista taisteluista artikkeleissaan mm.:

  • Ei Suomen salot eikä korvet koskaan ole tuntuneet niin tylyiltä kuin nuo maissipellot Tšikolassa.”

  • Joulukuun 4. päivänä käytiin ratkaisutaistelut voimalaitoksen kuivassa uomassa ja läheisillä kukkuloilla. Silloin venäläiset pyrkivät litistämään suursaaliin, herkkupalana vihatut suomalaiset.”

  • Tšikolassa taistelut olivat rajuudeltaan ja mittasuhteiltaan ennen kokemattomia. Hyökkääjänä olivat vakinaiseen palvelukseen kuuluvat ja fanaattiset vapaaehtoiset. Puolustajina suomalainen Vapaaehtoispataljoona. ”

  • Kerrottiin meidän tuhonneen noissa taisteluissa 2 venäläistä vuoristojalkaväkirykmenttiä esikuntineen. Taistelujen jälkeen nousivat jäljelle jääneet polveen saakka ulottuvista liejumontuista.”

  • 8.12. kenttäpappi siunasi sotilaallisin kunnianosoituksin ankeassa vesi- ja räntäsateessa taistelujen uhrit Kaukasian multiin. Paikalla oli 158 miestä. Hitaasti, hyvin varovaisesti peitimme veljemme, etteivät he heräisi näkemään meidän jättävän heidät tänne.”

Obersturmführer Tenomaan osaston taistelusta Tšikolassa ja siellä tekemästään pässinsieppauksesta Heikkinen on kirjoittanut artikkelin ”Kaukasuksen kanjoneissa” (Kansa Taisteli 11/1979). Kuva artikkelin 1. sivusta alla.

Tšikolan eteentyönnetyn tukikohdan huikea puolustus oli tunnetuimpia yksittäisiä urotöitä SS-miestemme matkalla”, Jokipii on todennut. Vankeja saatiin tuolloin 200.

Joulukuun 10. pnä koko pataljoona sai tehtäväkseen Hasnidonin ja Toldsgunin välisen kaistan puolustamisen. Matka Uruhista Hasnidoniin oli Heikkisen kertoman mukaan ”hiuksia nostattava matka, sillä kapealla tiellä kohtisuoran putouksen reunalla raivasivat sotilaat tietään ylös mahtavia kukkuloita. Miehet marssivat puolen peninkulmaa avonaisella kukkulalla sijaitsevaan Toldsguniin, joka seisoi maissipeltojen keskellä. Muutaman kiivaan kk-sarjan jälkeen vanjat saatiin lähtemään lipettiin.” Vaikeissa oloissa jouduttiin kaivautumaan miltei avoimille vuoriston rinteille, jonne puutavara piti tuoda matkojen päästä. Alkoi parin viikon mittainen melko rauhallinen asemasota.

Joulun aattoaamuun suomalaissotilaat heräsivät ennen klo 5 korvia huumaavaan taistelun pauhuun, joskaan kaikille aatto ei ollut verinen. Päästiin joulutunnelmaankin ja saatiin jouluherkkuja: viiniä, snapseja, tupakkaa, lämpimiä vaatteitakin. Kirkkoherran huoneessa miehet seisoivat hartaina ja veisattiin ”Enkeli taivaan”. Kynttilät lepattivat. Koska kuusia ei alueella ollut, kuusen oksa sai tehdä joulupuun virkaa. Jouluaamuna kello 5 alkoi taas hyökkäys.

Saksalaisilla oli käytössään Sturmgeschütz-rynnäkkötykit, joiden valmistus Saksassa oli alkanut v. 1940. Vaunuja valmistettiin pienin muutoksin sodan päättymiseen eli vuoteen 1945 saakka. Rynnäkkötykki eroaa tavallisesta panssarivaunusta siten, että siinä on tykki asennettuna panssarivaunun kiinteään torniin. Suomeen vastaavia rynnäkkötykkejä ostettiin 59 kpl. Yllä olevassa kuvassa olevan v. 1944 valmistetun yksilön on kuvannut Parolan Panssarimuseossa v. 2014 Seppo Hyyrö, joka on kuvannut myös seuraavassa kuvassa näkyvän neuvostoliittolaisten T-34-panssarivaunun samassa museossa.

Kaukasuksella olivat SS-miehiä vastassa 550 hevosvoiman T-34-panssarivaunut, joita neuvostoliittolaiset olivat kokeilleet jo Karjalan Kannaksella Mannerheim-linjalla pian talvisodan päätyttyä ja todenneet ne erinomaisiksi. Vaunuissa oli diesel-moottori ja 4 hengen miehistö. Myös jatkosodassa suomalaisia vastassa oli T-34-vaunuja, joita suomalaiset saivat muutaman sotasaaliikseen. Panssarimuseossa oleva vaunu on Ps 231-1 ja se on vallattu v. 1943.

Saksalaispataljoonan käytössä oli alla olevissa kuvissa näkyvän PstK 50K/38-tykin kaltainen panssaritorjuntakanuuna (PAK38), joita valmistettiin Saksassa vuosina 1940-43. Ne olivat puoliautomaattisia, mikä tarkoitti sitä, että laukaisun jälkeen hylsy poistui automaattisesti ja lukko jäi auki asentoon uutta ammusta varten. Suomeenkin tykkejä ostettiin v. 1942 ja täällä ne saivat mallimerkinnän 50K/38. Parolan Panssarimuseossa Seppo Hyyrön v. 2014 kuvaama tykki on valmistettu v. 1942. Tykin lavettihaarojen päähän on miesvetoa varten kiinnitetty irrotettava lisäpyörä. 800-kiloisen PAK:n vetämiseen tarvittiin useita miehiä. Onni Heikkinen oli pst-miehiä.

Vetäytyminen Kaukasukselta

Taistelut jatkuivat joulukuun lopussa. SS-divisioona Wiking kunnostautui jälleen 28.12.42 taisteluissa. Vuoden vaihteessa 1942–43 päättyivät suomalaisten taistelut Kaukasuksen rinteillä. Vetäytyminen oli edessä. Sotilaille kerrottiin, että heidät heitetään Stalingradin avuksi, vaikka apu todellisuudessa oli jo myöhäistä. Wiking-divisioonalla alkoi liki 600 km:n vaivalloinen vetäytymistaival Rostoviin. Matka vei aikaa kuukauden. Tammikuun suomalaiset taistelivat 4. armeijaan kuuluvina suojajoukkoina vetäytyvän 1. panssariarmeijan vasemmalla siivellä.

Uudenvuoden aamuna kello 2 suomalaiset lähtivät vetäytymään Hasnidoista Toldsgunin kylän kautta Kassyn-vuorelle ja sieltä alas Leskenin kylään. Illalla jatkui motoroitu marssi Argudan (Alexandrovskajan) ja Naltšikin kaupungin kautta Baksanin kylään. Marssimatkaa kertyi 80 km täysissä varusteissa aron armoilla talvimyrskyssä. Vetäytyminen jatkui 3.1.43 kello 5 kohden Pjatigorskin kaupunkia. Aikaa 50 km:n ajoon meni 9 tuntia. Tammikuun 4. pnä saavuttiin Moskova-Baku-valtatielle matkattaessa kohden Kurssarkan pikkukaupunkia, jonne matkaa oli 80 km. Yövyttiin kaupungin ulkopuolella Aleksejevskojen kylässä, jonne pysähdyttiin polttoainepulan vuoksi.

6.1.43 ajettiin 50 km:n matka Nevinnonyskajan pikkukaupunkiin, jossa tankattiin ja sitten käännyttiin pikatietä oikealle pohjoista kohden tavoitteena Vorošilovskin kaupunki (Stavropol). Kaupunkiin taivallettiin 8 tuntia; 9.1. ajettiin Kalmukkiaron yli pohjoista kohden. Yövyttiin 100 km:n päässä Besspasskojessa. Seuraavana päivänä ajettiin aroa 12 km Rasviljojeen, joka on Stalingradista (nyk. Volgogradista) Mustallemerelle kulkevan radan ja päätien varrella. Tällöin alkoi taistelumarssi, koska oli lähestytty rintamaa.

Tammikuun 11. pnä saavuttiin Salskin kaupunkiin, jonka suurelta lentokentältä oli huolto Stalingradiin. (Kenttä evakuoitiin 16.1.) Suomalaisjoukon tavoitteena oli Nog Rebritšanskin kylä, jonne matka kulki Proletarskajan kaupungin läpi. Seuraavana päivänä suomalaispataljoona määrättiin divisioonan reserviksi Orlovskajan kaupunkiin ja siirrettiin 13.1. Donskojen kylään, 3 km Rebritšanskista ja päätiestä länteen. Kahden päivän kuluttua suomalaispataljoona sai käskyn vetäytyä Donskojesta Manytšin sillanpään keskuskaupunkiin Proletarskojeen, 20 km lounaaseen. Heikkinen kirjoitti tästä: ”15.1. käänsimme selkämme Stalingradin kaupungille ja siellä oleville joukoille. Paulus ei saanut aukkoa joukkojensa pelastamiseksi. Taakse jätetty palava kylä hehkui takanamme kun iltahämärissä ajelimme Proletarskjan kaupunkiin, jossa myös leimusivat vainovalkeat kertomassa ihmisen mielettömyydestä.” Poltetun maan taktiikka oli tehokasta. Kun silmänkantamattomilla aroilla poltetaan asumukset, on ihmispolo siellä aron armoilla.

Jäisillä ja lumisilla aroilla ei voinut yöpyä, ja niinpä kylistä käytiin tuimia otteluita jo yksin sen vuoksi, että edes jonkinlaiseen suojaan olisi päästy. Proletarskjassa paleltui ensimmäisenä yönä arolla vartioidessaan Wikingeistä moni mies. Tuolloin arolla raivosi ”luminen helvetti, pakkasta -30 ja tuuli puhalsi”. Heikkinen on kirjoittanut tästä kokemuksesta artikkelissaan ”Yö Kalmukkiarolla”, jossa hän kertoi, että ”30:n asteen pakkanen riehuvine myrskyineen saa sydämenkin käpristymään kolossaan”. (Kansa Taisteli 1/1978, kuva artikkelin 1. sivusta alla).

Sota oli motoroitujen joukkojen sotaa niin parhaassa kuin pahimmassa muodossa, miten kukin asian katsoi. Yleensä saksalaiset olivat tässä taistelutavassa ylivoimaisia taidoiltaan, joskin taistelivat moninkertaista ylivoimaa vastaan. Pataljoonalle tämä taisteluvaihe oli pitkä ketju arojen kyliä.

Jälleen 18.1. oli suomalaispataljoonan siirto, nyt 5 km:n päähän Manytšin länsipuolella sijaitsevaan laajaan Jekaterinovkan kylään, jossa syntyi kolmipäiväinen (19.–21.1) yhteenotto moninkertaista ylivoimaa vastaan. Saadut vangit kertoivat jopa 2500 puna-armeijalaisesta. Kylä oli tärkeä, koska sen valtaamalla venäläiset olisivat saaneet katkaistua Proletarskajan seuduilla olevien saksalaisten yksiköiden perääntymisen. Taistelut olivat verisimpiä ja menestyksellisimpiä pataljoonan vetäytymistiellä Kaukasukselta Donille. Ensimmäinen taistelupäivä oli raivokas. Saksalaisten hallussa oli kylän pääosa, mutta venäläisiä ei onnistuttu ajamaan arolle palelemaan. ”Oli verisiä katutaisteluja, torjuntaa ja teurastusta. Ilkeästi ujeltaen putosivat pommit. Talo talolta ryömimme, syöksyimme, ammuimme. `Aatulle` saatiin maata lisää, mutta sodan helvetti repäisi peltinsä auki. Ihmeellisesti ihmisen ruumis ja järki kestää taukoamatonta kranaattien rummutusta.” Näin Heikkinen on kirjoittanut Jekaterinovkan taistelusta Kansa Taisteli -lehden 8/1967 artikkelissaan ”SS-Rottenführer muistelee”. Perääntymisvaiheesta Heikkinen kirjoitti myös artikkelin ”Marssikäsky Stalingradiin” (Kansa Taisteli 1/1975). Kuvat alla ovat näiden artikkelien 1. sivut.

Toinen taistelupäivä Jekaterinovkassa alkoi aamulla kello 7. Rynnäkkötykeiltä loppuivat ammukset. Päivästä tuli kuitenkin menestyksellinen, ja venäläiset joukot pakenivat kylästä, mutta hyökkäsivät vielä seuraavana aamuna. Voitto tuli 7–8 kertaa voimakkaammasta vastustajasta, mutta tappioitakin syntyi: 3 aliupseeria ja 11 miestä haavoittui, yksi heistä oli SS-Rottenführer Onni Heikkinen, jonka taistelut SS-joukoissa päättyivät Jekaterinovkaan. Mies ehti taistella saksalaisten riveissä 1,5 kk. Lähitaistelupäiviä hänelle tuli 8. Ne eivät riittäneet pronssiseen lähitaistelusolkeen, johon vaadittiin 15 lähitaistelupäivää.

Jo 22.1.43 tuli päätös, jonka mukaan koko 1. Panssariarmeija oli siirrettävä Rostovin kautta länteen, mihin tarvittiin lisäaikaa ja Rostovin kautta kulkevien yhteyksien aukipysymistä. Onni Heikkinen ei ollut enää tällä siirtomatkalla mukana. Hän oli sotilaskantakortin mukaan haavoittunut päähän, jalkaan ja käteen, mutta perhe muistaa miehen saaneen keuhkoihinsa sirpaleita, joiden vuoksi hän joutui myöhemmin Rajavartiolaitoksen palveluksessa ollessaan keuhkotautiparantolaankin.

Rttf. Heikkisen haavoittuminen ja toipilasaika

Etulinjassa panssaritorjuntatykin takana toiminut pst-mies Heikkinen juoksi aamuhämärissä 20.1.43 suoraan venäläisen konepistoolin luotisuihkuun ”ja hetkeä myöhemmin naapuri paranteli työtään kranaatinheittimen sirpaleilla”. Sotavangit vetivät haavoittuneen Rottenführerin paareilla sidontapaikalle. Salskin saksalaisessa kenttäsairaalassa Heikkinen unohtui taloa evakuoitaessa vuoteeseensa ja oli vähällä tulla tuhkatuksi elävältä. Revittyään itsensä siteistä hän laahautui tuskissaan ulko-ovelle, jonka edessä taistelut leiskuivat – ja hän pelastui. ”Manalan suureen kirjaan ei oltukaan merkitty tulopäiväkseni tammikuuta 1943” Heikkinen kirjoitti edellä mainitussa artikkelissaan.

Rostovista Heikkinen matkasi mullivaunussa veristen olkien päällä. Vaunussa olivat sekä kuolleet että elävät sekaisin. Määränpäänä oli Puolan Lemberg, jonka tavara-asemalla SS-täydennysjoukkue oli viettänyt rintamalle mennessä muutamia tunteja. Lembergin sairaala oli ”sotilaskorjaamo”, jossa ”sanitääriveikot” eivät olleet mitään sisar-hento-valkoisia. Kun Heikkisen toipuminen edistyi, hänet siirrettiin hienossa sairasjunassa Etelä-Saksan pieneen puutarhakaupunkiin Heidenheimiin. Siellä kodikkaassa sairaalassa mies sai muiden urhoollisten kanssa haavoittumismerkin ja myös tupakkakortin ja tuhkakupin. Suomeakin hän pääsi vihdoin puhumaan paikalle osuneiden vierailijoiden kanssa. Sotasairaala-ajoistaan Heikkinen on kirjoittanut artikkelin ”Hitlerin sotilaskorjaamoissa” (Kansa Taisteli 5/1979).

Heikkisen seuraava toipumispaikka oli Tübingenin valtavan suuri sairaala, jossa hän pääsi jo liikkumaan ja piiloutui ilmahälytysten ajaksi vaatekomeroon, mistä hän kyllä kärysi. Keväällä 1943 suomalaispataljoonan sotilaita lojui 8 eri maassa ja 116 eri sairaalassa. Olihan haavoittuneitakin 401 miestä. Onni Heikkisen mieli halasi Tübingenin sairaalasta Graziin suomalaiseen täydennyskomppaniaan. Yllätykseksi hän saikin luvan lomalle – ja Suomeen!

Kotimaan toipumislomasta lienee sotaurholle tullut käänne omassa elämässään. Ainakin ensi kerran hän tuolla lomallaan kirjoitti nimensä vieremäläisen Aune Juntusen vieraskirjaan. ”4.4.1943 Alles guut. SS-Rttf. Heikkinen Onni Graz.W. SS-Kas. Finn.A. Kp.” Samana päivänä myös Onnin vanhempi veli Aarne piirsi nimensä Aunen vieraskirjaan. Aarne ja Aune olivat jo aiemmin tutut.

Heikkis-veljeksiä oli huhtikuussa 1943 päässyt lomalle yhtä aikaa kokonainen liuta, ja heistä otettiin kuva Eeva-äidin kera. Kuvan oton aikaan nuorin veli Mauno ei vielä ollut sodassa. Yksi veljeksistä puuttuu kuvasta. Kaikkiaan seitsemän Heikkis-veljestä koki sodan, josta kuusi palasi elävänä, Lauri (Lassi) tuli takaisin kylmänä ”puupalttoossa” heinäkuussa 1943.

Vieremältä lomalta paluumatkallaan Rttf. Heikkinen kirjoitti 21.4.43 Libausta neiti Aune Juntuselle kortin, jossa hän kertoi ”kaiken tuntuvan tylsältä loman jälkeen”. ”Kotiin Graziin” hän kertoi matkaavansa Berliinin ja Wienin kautta. Päästyään perille Graziin Onni kirjoitti heti seuraavana päivänä 26.4.43 Aunelle kirjeen, jossa hän kuvaili vuoristoseudun ihanaa kevättä ja kertoi edellisillan kommelluksistaan kaupungilla. Mies oli ilmeisesti tuolloin jo toipunut hyvin, koska pystyi kiipeämään muurin yli oltuaan luvatta kaupungilla yli yön. Kirjeessään Aunelle sotaurho pohti, uskaltaisiko hän enää palata tekopitäjäänsä, koska oli kuullut monenmoista juttua ”juhlinnastaan”, vaikka itse hän koki olleensa Vieremällä lomalla mahdollisimman huomaamaton. ”Liika ja mikä liika, on lopputulos huomioista kotiseudulla.” Kirjettään mies jatkoi vielä mainiten, että olisihan sitä voinut elää toisinkin nuo kotimaan lomaviikot, joiden päätteeksi hän ei käynyt edes Aunelle hyvästejä jättämässä. Kotimaan lomansa töllöntöitään mies ei katunut, vaan kirjoitti: ”Periaatteeni on, vaikka teen kuinka väärin, en kadu”, mikä toteamus oli oiva viesti miehen karskista luonnosta!

Aunelle Grazista lähettämässään kirjeessä Onni kertoi lisäksi, että suomalaiset vietäisiin heti huomenna jonnekin Baijeriin ja kesäkuulla tuotaisiin Suomeen, minkä jälkeen oli mahdollista palata SS-joukkoihin, ken tahtoi. Onni itse aprikoi, jatkaisiko hän SS-sotilaana vai jäisikö kotimaahan. Kirjeensä hän lopetti kaihoisasti kertoen lähettävänsä varastamansa kevätkukan Aunelle, jolta pyysi: ”Ole kiltti ja kirjoita.” SS-Rottenführerin kirje saapui Vieremälle 13.5.43.

Lepoa ja lomaa lopuksi

Sillä aikaa kun Rttf. Heikkinen toipui sairaaloissa suomalaispataljoona taisteli ja eteni. Koko panssariarmeija sai 24.1. käskyn vetäytyä Rostovin kautta. Viimeiset suomalaispataljoonan suuret taistelut alkoivat 11.2.43 ja kestivät toista viikkoa. Sitten oli 3 viikkoa huimaa etenemistä. Saksalaisoffensiivi oli menestyksellistä, ja siihen suomalaiset vaikuttivat osaltaan. 12.4. alkoi aseiden ja varusteiden luovutus.

Toukokuun 7. päivänä suomalaisjoukkue saapui Rostovista rautateitse Nürnbergin lähellä Grafenwöhriä sijaitsevaan suureen harjoitusalueeseen kuuluvaan Auerbachiin, jonne myös Grazista oli kuljetettu täydennyskomppanian miehet, joiden joukossa oli Onni Heikkinen (kuvassa istuu keskellä). Haavoistaan toipuneita täydennysmiehiä oli tuolloin 6+111+251 eli 368. Heitä oli miltei yhtä paljon kuin rintamalla loppuun saakka olleita (295). Pataljoona oli koossa.

Täydennyskomppanian miehet liitettiin 8.5.43 pataljoonaan, joka kuljetettiin kolme päivää myöhemmin Ylä-Baijerin Ruhpoldingin ihanteellisen alppikylän lomakeskukseen, joka oli suosittu talviurheilu- ja lomapaikka. Miehet majoitettiin pieninä ryhminä yksityiskoteihin. Siellä joukko vietti kaksi viikkoa ansaittua toipumislomaa, johon kuului myös retki Nürnbergiin, jossa tutustuttiin mm. puoluepäivien rakennukseen.

Läksiäisjuhlaa vietettiin Ruhpoldingissa 23.5.43. Juhlaseremoniassa kiitettiin suomalaisia, joihin oltiin varsin tyytyväisiä. Iltapäivällä oli katselmus ja ohimarssi kylän keskustassa. Sen vastaanotti kenraali Steiner, jonka läsnäolo lisäsi tilaisuuden poliittista painoarvoa. Tällöin vielä toivottiin, että suomalaispataljoona jatkaisi palvelustaan ja kasvaisi ehkä jopa rykmentiksi. Seremonian lopuksi soittokunta soitti Saksan ja Suomen kansallislaulut, joita yleisö kuunteli ”käsi Hitler-tervehdyksessä”. Päivän huippuna oli Kurhausissa toveri-ilta, jossa esiintyi Saksan parhaita artisteja ja Suomesta hankittu laulaja Mary Hannikainen.

Parin päivän kuluttua läksiäisistä invalidit lähetettiin Ruhpoldingista junalla kohden Tallinnaa, pääjoukko perässä 28.5. Kuljetusjunassa oli 15 vaunua. Se kulki ohi Münchenin, jatkoi Regensburgin, Chemnitzin ja Cottbussin kautta Tilsitiin ja Riikaan. 31.5. se oli ylitti Latvian ja Viron rajan Valgassa ja saapui seuraavana aamuna Tallinnaan.

SS-koppalakki vaihtui SA-suikkaan

Tallinnasta pataljoona kuljetettiin hampurilaisella SS-Warthella 1.6.43 Hankoon, jossa sille oli saksalaisten lomaliikenteen ja joukkojensiirron vuoksi sopiva parakkileiri valmiina. Sää oli tyyni ja aurinkoinen, ja miehet juhlamielellä. Mitään yllättävää merimatkalla ei sattunut.

SS-pataljoona oli käynyt Saksan itärintamalla taistellessaan Suomen politiikassa arkaluontoiseksi, ja siitä koskevat kirjoitukset sensuroitiin. Palatessaan joukko oli kotimaassaan ”perintö menneiltä ajoilta, jolloin vallitsivat täysin toisenlaiset poliittiset olosuhteet”. Niinpä miesten kotiinpaluu oli koruton tapahtuma: vain muutama virkatehtävissä oleva henkilö oli heitä vastaanottamassa Hangossa. Haudattu oli alkuperäinen suunnitelma pataljoonan saapumisesta Helsinkiin, jossa piti olla suuren luokan vastaanotto seremonioineen.

Kesäkuun 2. pnä pidettiin Hangon urheilukentällä paraati, jossa arvovaltainen diplomaattikunta oli vastaanottajakaartina, mutta yleisöä saapui kentälle varsin vähän, mikä latisti tunnelmaa. Se oli kuitenkin komein virallinen tilaisuus, mikä SS-pataljoonan osaksi koskaan tuli. Saksalaiset panostivat tähän vaiheeseen ja niinpä mukana oli arvovaltaisia henkilöitä, mm. Steiner.

Helatorstaiaamuna 3.6. pataljoona kuljetettiin aseettomana Tampereelle härkävaunuissa. Klassillisessa lyseossa sotilaat siistiytyivät ja marssivat kello 12 väkeä tulvillaan olleita katuja pitkin SS-soittokunnan jäljessä Pyynikin kentälle, jossa pidettiin kenttäjumalanpalvelus ja viralliset puheet. Sotilaiden omaisia oli kutsuttu paikalle, ja heitä saapui noin 800. Yleisöä laskettiin olleen noin 6000. Tilaisuus oli lähinnä kansalaisjuhla, joskin läsnä olivat myös kenraalit Steiner ja Malmberg. Iltatilaisuuden jälkeen pataljoona hajaantui lomalle, jonka aikana miehet olivat edelleen Waffen-SS:n palveluksessa ja kulkivat saksalaisessa asepuvussa, jonka vyössä luki tunnuslause ”Meine Ehre heisst Treue”.

Tamperelainen-lehti kirjoitti 70 vuotta myöhemmin eli kesällä 2013 SS-sotilaille järjestetystä kansalaisjuhlasta Tampereen Pyynikillä. Juttu löytyy osoitteesta:

http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/248021-99-varvaytyi-tampereelta-%E2%80%93-yksi-on-elossa-70-vuotta-sitten-pyynikille-palanneista

3.6.43 pidetyn juhlan jälkeen kotiloma häämötti SS-vapaaehtoisille, ja Rttf. Onni Heikkinen suunnisti Tampereelta pian kotipitäjään. Aunen vieraskirjaan ilmestyi kesäkuun alkupuolella päiväämätön merkintä ”Ich danke eins schönes tunte nach Vieremä”. Korvakuulolta saksaa oppinut Rttf. Heikkinen sen on sinne raapustanut. 15.6. sama vieras on kirjoittanut jo kokonaisen sivun Aunen vieraskirjaan: ”Olenhan vain kiertokulullani sattunut tänne rakkaaseen kotimaahan ja pitäjään. Kortithan on saatava ja olen niitä ’anomassa ’ ja samalla kirjoitan tämän sivun täyteen. Kiitän paljosta ja paljon muistan ystävällistä kotimaan kohtelua ja erittäin Sinua Aune sielläkin kaukana vieraalla maalla. SS-Rttf. Heikkinen Deutschland”.

”Korteilla” mies tarkoitti ilmeisesti Kansanhuollosta saatuja ostokortteja. Aune oli töissä Kansanhuollossa, joten ”kaksi kärpästä samalla iskulla”. Vieraskirjamerkinnän viimeisestä lauseesta voinee päätellä, että Rttf. Heikkinen oli päättänyt jatkaa palvelusta SS-sotilaana.

Aune Juntusella oli 15.6.43 muitakin vieraita, joista joku kirjoitti vieraskirjaan ”Sattumalta parittain kuin Pöljän rosvoja”. Aune itsekin kirjoitti tuolloin omaan vieraskirjaansa nimensä ja sen perässä lukee toisella käsialalla ”Ich bin Antti” (suom. Olen Antti). Lieneekö ollut kyse miehen nimestä: Onniko vai Antti? Tämän jälkeen Onni/Antti ei nimeään ole enää Aunen vieraskirjaan kirjoittanut.

Antin kesäkuun lomalla Aune vei poikakaverinsa näytille vanhemmilleen Kotvakolle, jossa koppalakkisen sotilaan vastaanotto oli ankeaa. Aunen pikkusisarukset juoksivat koivukujalla isosiskoa ja tämän sotilaskaveria vastaan ja saman tien kertomaan Alina-äidille, ettei Aune tullutkaan sodassa olevan Esa-veljensä kanssa, vaan jonkun vieraan sotilaan käsipuolessa. Äiti siitä murtui ja purskahti itkuun. Vierasta hän ei ottanut vastaan, vaan piiloutui vanhaan pirttiin. Aune kävi lohduttelemassa itkevää äitiään. Isä-Tuomas sen sijaan istui pirtissä juttelemassa SS-sotilaan kanssa. Ryypättyään korvikkeen Aune ja Antti lähtivät kuherrellen pois, mutta Aune palasi yöllä pöksään Kotvakolle. Antti ”mäni mänöjään”, minne, siitä ei ole tietoa. Yöllä Aune näki enteellisen unen. Kun hän palasi kirkolle, yöllä ukkosen sytyttämänä oli palanut poroksi Kunnantalon naapurissa ollut Huttusen kaupparakennus, eikä tulipalo ollut täysin säästänyt Aunen pikkukotiakaan. Antti taas muisti koko elinaikansa ensimmäisen anoppilassa Kotvakolla käyntinsä ja niinpä hän piikitteli ja naljaili aina anopilleen.

Kesäkuun loman jälkeen vapaaehtoispataljoonan oli kokoonnuttava Hankoon, jossa sotilaat elivät jännittäviä päiviä odotellessaan kohtalonsa ratkaisua. 3.7. huhuttiin, että oli saatava vielä 80 miestä lisää, jotta kokonaisvahvuus olisi täysi. Saksaan takaisinlähdön piti tapahtua aivan pian. Mannerheimin lähettämä kenraali Malmberg saapui Hankoon 5.7. Hänen tehtävänään oli vastustaa värväytymistä ja ottaa eroavat miehet heti vastaan Suomen armeijaan. Hangossa oli tuolloin syntymässä sota-ajalle harvinaista ja kiellettyä oppositiota maan hallitusta vastaan. Miesten laivausta ei ennätetty vielä tehdä, kun saapui tieto, että Saksa oli luopunut SS-pataljoonasta 4.7.43. Mannerheimin ajama ratkaisu sai näin päätöksen.

SS-miehistölle tieto pataljoonan lopettamisesta annettiin vasta 7.7. Vielä tuonkin jälkeen miehet olivat Hangossa ”motissa”. Kuri höltyi ja kaupungin putkat olivat täynnä punttaajia ja juopuneita. Puntikselta Onnikin kirjoitti Aunelle kortin, jossa hän ilmoitti 4.7., ettei lähde enää Saksaan. Mies oli tehnyt päätöksensä ennen pataljoonan lopettamisilmoitusta. Olivatko Vieremällä vietetyt lomat syy ja seuraus Saksaan lähtemättömyydestä? Hangon ”motissa” olleilla Onnin postikortin mukaan olo oli tylsää. Ilma oli sateista ja armoton tuuli puhalsi aavalta mereltä. Oloaan piristäkseen Onni istui ravintolassa ja tilasi Aunelle puhelun, jonka saamisesta ei ole tietoa. 6.7. kävi käry. SS-Obersturmbannführer (pataljoonan komentaja) Collani rankaisi Heikkistä 3 päivän kovennetulla arestilla, koska tämä oli rikkonut poistumiskieltoa ja tavattu Hangossa kaupungilta.

Onni Heikkinen kärsi rangaistuksensa. Pataljoona luovutti parissa päivässä saksalaiset varusteensa asepukuja lukuun ottamatta. Samana päivänä 11.7.43, jolloin Vieremällä lähisuku kokoontui sodassa kaatunutta Onni Heikkisen Lassi-veljeä hautaamaan, suomalaispataljoonalla oli Hangossa lopettajaistilaisuus, josta ei puuttunut juhlankaan tuntua. Aamulla oli satamalaiturilla saksalaisjuhla, jossa seistiin avoneliössä ja kuunneltiin Himmlerin kiittävä päiväkäsky, jolla vapaaehtoiset virallisesti vapautettiin Waffen-SS:n palveluksesta. Pataljoonan komentaja Collani jakoi 45 rautaristiä ja kätteli joka miehen. Sotilaat poistuivat paikalta vapaasti majapaikkaansa, jossa he vaihtoivat saksalaisen uniformunsa suomalaiseen sotilaspukuun.

Samana päivänä kello 12 marssittiin suomalaisena joukko-osastona paraatissa. Oli kenttäjumalanpalvelus, jonka jälkeen pataljoona ilmoitettiin kenraali Malmbergille. Lopuksi sotilaat marssivat soittokunnan jäljessä parakille pullakahveille. Päivä oli erikoinen: yhtenä ainoana päivänä samat miehet olivat paraatissa kahden valtakunnan armeijoissa ja kahdenlaisissa asepuvuissa. Lehdistökeskustelu tästä tapahtumasta evättiin. Näin koruttomasti päättyi eräs Suomen historian ja suomalaisen sotilaan kannalta erikoinen vaihe, joskin sotilaita kiitettiin ja ylistettiin.

Saksan armeijasta vapautettuna 10.7.43 Onni Heikkinen sai erorahaa RM 50 ja elinkustannus- ja sotilaspäivärahaa 24.7.43 asti. Palvelutodistukseen merkittiin, että SS-Rttf. Heikkinen oli käyttäytynyt SS-palveluksessa hyvin. Viimeiset sotakuukausipalkat maksettiin vasta joulukuussa 1943. Heikkisen sotakuukausipalkka oli RM 933,10 (18 422,50 Smk).

Jokipiin mukaan ”Waffen-SS:n suomalaispataljoona oli sotansa loppuvaiheessa elokuusta 1942 huhtikuuhun 1943 muuan hurjimpia suomalaisia iskuporukoita, mitä koskaan on muodostettu, tehokas ja kova, epätoivoisissakin tilanteissa lannistumaton.” Onni Heikkinen oli yksi tästä iskuporukasta.

Alun perin SS-pataljoona oli aiottu isänmaan pelastuksen eläväksi pantiksi” Jokipii kirjoittaa. ”Se syntyi välirauhan ahdinkotilanteeseen liittyvänä toimenpiteenä, mutta suursodan eri vaiheissa siitä tuli rasite, johon sensuuri suhtautui kireästi. Pataljoona vaiettiin hallituksen taholta kuoliaaksi”, Jokipii jatkaa: ”Waffen-SS:n suomalaispataljoonaa voidaan ajatella kappaleena, jota erisuuntaiset tavoitteet ja pyrkimykset liikuttelivat.” Vapaaehtoisia suomalaisia SS-pataljoonassa oli kaikkiaan noin 1400. Veljesapu–Perinneyhdistys ry:n kotisivuilta (www.veljesapu.fi) ja materiaaleista löytyy paljon lisää mielenkiintoista aineistoa suomalaisista SS-vapaaehtoisista ja heidän vaiheistaan.

SS-miehinä olleet sotilaat kuljetettiin Hangosta 12.–13.7 rautateitse Niinisaloon, josta heidät lähetettiin eri suuntiin Suomen rintamalle. Jo junamatkalla Hämeenlinnan kohdalta Heikkinen kirjoitti Aunelle kortin.

Korp. O.A. Heikkinen lähetettiin 14.7. komennukselle Iis.Skp:iin, jossa hänen oli ilmoittauduttava adjutantille. Välille Niinisalo–Iisalmi hän sai litterat ja ylleen upouuden sotilasasun m/36. Koppalakkia ei Suomen armeijassa sotamiehille suotu, joten korpraali Onni Heikkinen ei Vieremälle kahden viikon lomalle saavuttuaan ollut enää sellainen huomiota herättävä ilmestys kuten SS-asuisena.

Heinäkuun lomalla 1943 Antin ja Aunen suhde sai lopullisen sinetin. Aune ja Antti kihlautuivat 26.7.43, ja esikoinenkin saatiin alulle ennen kuin Antin oli lähdettävä sotaan. Sulhasmies astui palvelukseen 28.7.43 ja hänet siirrettiin kaksi päivää myöhemmin HTK 6:n kautta 1./VP 6:een puhelinaliupseeriksi.

Häiden valmistelun aikaa

Aune Juntunen oli kansaopiston ja kansankorkeakoulun käytyään suorittanut konttoriopiston Helsingissä ja työskenteli opiskelujensa jälkeen Vieremän kunnalla ensin palkattomana harjoittelijana ja sen jälkeen toimistoapulaisena. Päätoimensa ohessa hän toimi myös osa-aikaisena kunnan kirjastonhoitajana. Työsuhdeasuntona Aunella oli huone työpaikkansa Vieremän kunnantalon alakerrassa, jossa aloitti myös kansanhuoltotoimisto.

Kansanhuolto oli valtion järjestämää toimintaa, jolla pyrittiin turvaamaan kansan toimeentulo poikkeuksellisissa oloissa. Jo ennen talvisodan puhkeamista syyskuussa 1939 perustettiin kansanhuoltoministeriö. Paikallistasolla kansanhuollosta vastasi kunnan kansanhuoltolautakunta, jonka työrukkanen oli kansanhuoltotoimisto, josta noin 4 kk:n välein jaettiin kansalaisille ostokortit, joista kaupassa ostosten yhteydessä leikattiin säädetty määrä kuponkeja. Lähes kaikki elintarvikkeet ja kulutustavarat olivat sodan ajan kortilla. Ensimmäiseksi syksyllä 1939 kortille menivät sokeri ja kahvi, v. 1940 vilja. Talvisodan ajan kansanhuollon tehtäviin kuului myös siirtoväen huolto.

Seuraavassa kuvassa on Aunen kirjoittama ostokortti Heikkisten esikoiselle.

Aunen ja Antin kihlautumisen jälkeen 26.7.42 alkoi yhteisen elämän suunnittelu. Rakkauden tunnustukset kulkivat kenttäpostikirjeissä ja -korteissa ja Aunen lähettämissä paketeissa. Välistä puhelinaliupseerina toiminut Onni/Antti pystyi soittamaankin Aunelleen, jolla työpaikkansa puolesta oli puhelimen käytön mahdollisuus. Onni palveli 1./VP 6:ssa. Kirjeenvaihto oli vilkasta. Ellei Aune ennättänyt kirjoittaa kiireisen kansanhuoltotyönsä vuoksi rakkaalleen pariin päivään, sai hän siitä jo rakastelultaan toruja. Antti muisti myös kiitellä ”herttaista vaimon alkuaan” mm. näin: ”On juhlahetki aina minulle tuo kun saan avata kirjeesi ja jonka tiedän sisältävän Sinun kauniita ajatuksiasi ja järkeviä tulevaisuuden suunnitelmiasi. Päivät meneekin siten tuota pohtiessa aina mitä uusia aatteita kirjeestäsi olen saanut.”

Elokuun lopulla 1943 Antti jo tiesi, että Aune oli raskaana ja niinpä hän toppuutteli: ”Et saa liikaa rasittaa itseäsi kaikenlaisella rehkimisellä, sillä se ei ole Sinulle hyväksi. Tahtoisin tarjota omalle vaimolleni vapaan elämän varsinkin tuona aikana mikä Sinulla nyt on. Tiedän ilman muuta, että eläminen tulee olemaan työntäyteinen, mutta sitä en pelkää, tahdon tosin tehdä kaikkeni yhteisen onnemme hyväksi.”

Antti iloitsi kirjeessään 31.8. tulevista häistään (26.9.) ja lomalle pääsystä. Mitään erikoista hän ei kertonut haluavansa hääpäivänään ja antoikin Aunelle vapaat kädet järjestellä juhlan. Korvaukseksi Antti toivoi voivansa järjestää Aunelle pienen matkan, kunhan sodasta pääsee vapaaksi. Auneen luottaen hän kirjoitti: ”Tiedäthän etten tule kieltämään Sinulta mitään minkä voin täyttää ja mikä on mielestäsi oikein. Olen yhtenä hermona, että kuinka selviän tästä kaikesta ja kuinka osaan reippaasti esiintyä. Sitten kai kaikki järjestyy kun olen luonas oma kultani. … Suutelen rakastani. Onnisi

Onni Heikkinen sai vihkilomaa sodasta ajalle 23.9.–2.10.43. Morsiamelleen Antti sähkötti 22.9. ”NTI AUNE JUNTUNEN VIEREMÄ POST IISALMI. TULEN 24 AAMULLA TULE VASTAAN ANTTI”

Vihkimisen Vieremän kirkossa su 26.9.43 suoritti pastori Veikko Huttunen. Kunnantalolle oli vieraskirjan mukaan kutsuttuina saapunut läheltä ja kaukaa yhteensä noin 60 juhlavierasta. Pitkät ruokapöydät notkuivat sota-ajan elintarvikepulasta huolimatta herkkuja täynnään. Miten Aune lie onnistunutkaan ruokatarpeita hankkimaan! Sulhanen oli komea ja morsian vaaleudessaan ja vaatimattomuudessaan kaunis. Vieraskirja kertoo papin ja lähisuvun läsnäolosta hääjuhlassa. Koko Vieremän kylä sai nauttia häistä sillä tavoin, ettei tavanomaiseen aikaan illalla sammutettukaan kylästä sähköjä, vaan häiden vuoksi sähköjen annettiin palaa myöhälle asti. Kuvassa alla vastavihitty nuoripari.

Sodassa, työssä ja esikoista odotellessa

Häävieraita kävi Aunen luona jälkikäteen vielä kuukauden ajan. Onnitteluja saapui postin kautta ja sähkeinä. Antti sai pitkin talvea 1943–44 onnittelukirjeitä myös SS-sotilaskavereiltakin, joista muutamien kanssa oli tuolloin kirjeenvaihdossa. Kavereilleen Antti oli kirjoittanut löytäneensä ”sen oikean” ja olevansa onnellinen.

Aunen ja Antin pika-avioliitto aiheutti hämmästystä ja juoruillekin kasvoi siivet. Häissä mukana ollut Antin nuoruuden ajan isäntä Kalle Repo kirjoitti Antille marraskuussa 1943: ” On niin soma ajatella että Sinäkin olet nyt ukkomies, ja minä pidin, että olet varmalla poikamiehen kannalla mutta eihän mikään ole niin varmaa täällä maailmassa ja olihan se vaan juhlallinen toimitus kun Sinut tehtiin ukkomieheksi, ja siinä läsnä olleena lausun Sinulle oikein sulat kiitokseni.”

Aune kirjoitti Antilleen avioliittoonsa kohdistuvista päivittelyistä. Kansanhuollon tarkastajakin oli käynnillään ihmetellyt: ”Mitäs täällä on tapahtunut sitten viime näkemän?” Aune myönsi, että avioliittonsa oli monelle yllätys ja kylän eukkojen kielet kalkattivat kuuluvasti Aunen ja Antin avioitumisesta. Linja-autossakin avioituminen oli ollut puheena ja Aunen Kerttu-ystävältä oli urkittu, missä nuori pari oli päässyt tutuksi ja milloin. Kovasti eukot olivat ihmetelleet sitä, kuinka Aune oli mennyt sen Heikkis-Antin kanssa naimisiin. Aune taas ihmetteli Antille kirjeessään sitä, miksi ihmiset tekivät tuollaisia kysymyksiä, olisivathan he voineet yhtä hyvin kummastella, kuinka se Antti otti Juntus-Aunen.

Vieremän kunta myönsi korp. Heikkiselle vihkikuukaudesta alkaen 600 mk:n kuukausipalkan asetuksen 20.6.41 mukaisesti. Lokakuun 1. päivänä korp. Heikkiselle myönnettiin sotilaallisista ansioistaan 2. lk:n vapaudenmitali, josta todistuksen oli allekirjoittanut Panssaridivisioonan komentaja kenr.maj. Lagus. Alikersantiksi Heikkinen ylennettiin itsenäisyyspäivänä 1943.

Aune teki Kansanhuollossa varsin pitkiä työpäiviä ja välistä pyhätkin hupenivat työnteossa. Asiakkaita parveili toimistossa usein iltamyöhälle saakka. Päiväsaikaan virkailijat eivät ennättäneet edes syömässä käymään. Vanhat ostokortit piti inventoida kaiken muun touhun myllerryksessä. Aune ihmettelikin, miten hän yleensäkin pysyi pönkillään, koska jatkuvasti piti tehdä töitä yönseutunakin. Väsymys painoi kotiin päästyä niin, että oli pötkähdettävä pitkälleen. Antille jokailtainen kirjeenkirjoitus ei Aunelta luontunut, vaikka ikävä ja huoli miehen kohtalosta rintamalla painoi nuoren vaimon mieltä alati. Usein Aune itkeskeli yksin ollessaan ikävissään. Iltaisin sammutettiin valot, joten pimeässä ei voinut kirjoittaa eikä muutakaan puuhailla. Jo lokakuun 1943 alkupuolella Aune pohti, ottaisiko hän huusholliinsa apulaisen, joka pitäisi kodin siistinä ja laittaisi ruokaa. Aune koki, ettei hän jaksanut tehdä kotitöitä. Aikeeksi apulaisen hankkiminen kuitenkin jäi, koska rahaa oli niukasti. Aune olisi halunnut tehdä käsitöitä ja valmistaa vauvalleen vaatteita, mutta sellaiseen ei aikaa ja voimia näyttänyt liikenevän.

Seuraavassa kuvassa Aune raitamekossa työtovereidensa kanssa.

Antti ei voinut lähettää heti häälomalta palattuaan kirjeitä vaimolleen sotatoimissa tuolloin olleen postituskiellon vuoksi. Miehen ikävä kasvoi päivä päivältä ja kiihkeä kaipaus rakkaan luo teki kipeää. Antti yritti hukuttaa ikäväänsä työntouhuun, mutta sekään ei oikein onnistunut. Kun sitten Antin kirje saapui jonkun lomalle päässeen sotilaan mukana Aunelle, siitä nuori vaimo sai lukea: ”Rakas, en voi kertoa millainen on rakkauteni Sinuun, minä jumaloin Sinua. Pieninkin sana minkä saan osakseni on aarre minulle.”

Puolisot näkivät toisistaan unia, joita he kirjeissään kertoilivat. Antti oli tuolloin Syvärillä. Välistä Aunen ja Antin onnistui puhua keskenään puhelimessa. Lokakuun puolivälissä Aune kirjoitti tulevalle isälle raskaustuntemuksistaan mm. ” …heiluinpa hikipäässä ja siitäkös tuo esikoisemme ei ollutkaan tyytyväinen. Näyttää siltä, että siitä tulee kovin vaativainen.” Raskaus vaikutti Aunen tunne-elämäänkin, ja hän pahoitteli odotuksen vuoksi pillastumistaan jollekin asiakkaalle toimistossa, mikä tapahtui ensi kerran Aunen elämässä.

Antin toive ”jälleennäkemisen suuresta ilosta” toteutui 9.–16.11.43, jolloin Antti oli kotilomalla. Loman jälkeisistä vaiheista aina helmikuulle -44 asti lähteeni eivät kerro. 10.2.44 Antti kirjoitti olevansa hyvin tyytyväinen oloonsa jossakin (?) uudessa paikassa, joka hänelle oli tuttu entuudestaan. Ilmeisesti paikka oli Viipuri. Äänislinnaan (Petroskoihin) joutumista mies kavahti, mutta toivoi, ettei sinne joutuisi toimettomaksi. Äänislinnaa mieluummin hän olisi tahtonut olla rintamalla.. Tuolloin helmikuussa Antti odotti lomalle pääsyä ja kirjoitti: ”Älä nyt säikähdä, en minä kauheasti Teitä rutista, hellävaroen vaan.” Antti oli tuolloin hyvin huolissaan vaimon voinnista. Olihan Aune talvella sairastellut pitkään poskiontelontulehdusta, mutta jatkanut töitään. Aviomiehenä ollessaan Antti käytti kirjeidensä allekirjoituksessa nimeään ”Antero” tai ”Ukkeli”.

Seuraava kuva on ”sieltä jostain”. Onni/Antti Heikkinen seisoo etualalla.

Helmikuun 15. pnä Aune sai toimimääräyksen Vieremän apulaiskansanhuollonjohtajan ylimääräiseen toimeen. Vastuu lisääntyi entisestään.Sairauslomalle hän ei jäänyt, vaikka poskiontelotulehdus vaivasi. Onteloita punkteerattiin, mutta tauti ei ollut hellittääkseen. Sisukkaasti odottava äiti nälissään ja sairaana hoiti tehtävänsä. Aiemminkaan Aune ei ollut kuin yhden päivän ajan ollut sairauden vuoksi pois työstään.

Ennen esikoisen syntymistä pääsiäisen 1944 aikoihin puolisot tervehtivät toisiaan kirjein ja kortein. Antti kirjoitti painajaisen tavoin pelon tarttuneen häneenkin, mutta pelon syystä hän ei kirjeessään kertonut. Hän kertoi myös jännittävänsä, milloin saisi tiedon lapsen syntymästä. Ilmeisesti huhuja liikkui vielä Aunen ja Antin avioitumisesta, koska mies kirjoitti: ” Ajattelen Sinua ja Häntä enkä anna liijoin tilaa ajatuksissani maailman tylyille juoruille. Ehkä ne uusiutuvat yrityksestä särkeä ehyt onnemme. Ehkä väsyvät ihmisten yritykset ryöstää minulta pois Sinua, joka kaiken tämän takana näyttää olevan.”

Nuoren parin esikoisen oletettiin olevan Tuomo-poika, jolle isi lähetti jo ennen lapsen syntymää terveisiä. Heti pääsiäisen jälkeen keskiviikkona 12.4.44 syntyikin tyttö. Aune vietiin tuolloin taksilla työstä suoraan Iisalmeen synnytyslaitokselle. Kotiuduttua vauvan kanssa Aune-äiti sai 1,5 kuukauden loman täysin palkkaeduin. Antti-isukki sai esikoisensa syntymästä tiedon Äänislinnassa ollessaan. Seuraava kuva on esikoisen kastetilaisuudesta kotoa Vieremältä.

Jatkosodan viimeiset taistot

Antin kuukausipalkka kohosi Tuula-tyttären syntymän johdosta 850 mk:aan, ja siinä se pysyi aina joulukuulle 1944 asti. Lapsensa kastajaisista isä matkusti sotapalvelukseen Viipuriin ja sieltä edelleen jonnekin (?). Pitkien kirjeiden kirjoitukseen ei puolisoilla ollut enää aikaa, vaan yhteydenpito tapahtui useimmiten postikorttien välityksellä. Niissä lähetettiin Tuulalta terveisiä isälle ja isältä terveisiä Tuulalle.

Äitiysloman jälkeen Aunella jatkuivat kiireet kansanhuollossa, kun pitäjään tuli siirtoväkeä eläimineen. Kiireessään Aune lähetti Antille mm. kortin, johon kukan viereen oli painettu teksti ”Yli vuorien, yli laaksojen. Sua etsivi aatokseni. Sua etsivi, ainut armainen, joka veit multa sydämeni.” Viimeisen sanan Aune oli alleviivannut.

Kesällä 1944 käytiin kiivaita taisteluita Kannaksella. Onni Heikkisen sotilaskantakorttiin on merkitty tuolle kesälle lyhyesti ”Syvärin puol.tst. ja Karjalan kannas”. Antin lähettämissä kirjeissä ja korteissa ei luonnollisesti mainittu niiden lähettämispaikkaa, mutta usein niissä oli maininta ”olen nyt uudessa paikassa”.

Ensosta Antti kirjoitti 7.9.44 ”Aune kultaselle” varsin surumielisen kirjeen, jossa hän pohti tulevaa elämäänsä rauhan tultua. Kirjeessään Antti jo tiesi rauhan tulosta, mutta arveli, ”ettei elämä hymyile suomalaisille, ellei tule jotain odottamatonta lähiaikoina”. Omaa kohtaloaan hän oli pähkäillyt ankarasti: ”Jos tulevaisuus kovin hullulta näyttää olen tehnyt suunnitelmat siltä varalta. Parempi kuolla kuin orjan elämä. Tie Siperiaan on pitkä ja kolkko. Ei, en koskaan voisi kestää sitä. Et varmaan arvaa millainen taakka on viime päivinä ollut sydämelläni. Sinä ja Tuula, kuinka teille käy. Tuntuu kovin toivottomalta ainakin toistaiseksi. Usko parempaan tulevaisuuteen horjuu. Mitä tehdä, mitä olla tekemättä? Kaikki tuntuu niin samantekevältä.” Piinasiko Anttia se, että hän oli SS-mies, eikä SS-joukoissa olleiden kohtalo vielä tuolloin ollut selvillä. Kirjeensä lopussa Antti kertoi suurimman osan omasta porukastaan jo lähteneen pois, mutta omasta poispääsystä ei ollut tietoa. Kirjeensä mies lopetti kuitenkin hellästi: ”Sata suukkoa rakkaalleni. Ijäti Sinun Anterosi”.

Moskovan välirauha allekirjoitettiin syyskuun 19. päivänä 1944. Lapin sodan alettua SS-joukoissa olleet saivat siitä halutessaan vapautuksen. Antin sotatoimet päättyivät PM:n kirjeen no 3355 (1.11.44) mukaisesti marraskuun 12. pnä 1944. Heti Antin kotiuduttua uusi elämä lähti alkuun: Tuulalle tilattiin leikkikaveri.

OTE Onni Antero Heikkisen sotilaskantakortista: